Skylla haluaa olla ihminen

Vilnan valtion pienen teatterin tuotanto ”Skylla haluaa olla ihminen” perustuu Paulina Pukytėn näytelmään ”Vuoristoasento”. Kirjailijan teksti vetää lukijan mukaansa epätavallisella muodollaan, hienovaraisella huumorillaan, paradokseillaan sekä kulttuuriin ja kirjallisuuteen kohdistuvalla tutkivalla katseellaan. Näytelmä ”Vuoristoasento” tuntuu puhuvan muinaisten sankarien äänillä, mutta fiktio kietoutuu nopeasti todellisuuteen, historia nykypäivään ja kreikkalainen mytologia Liettuan historiaan (tai tuon historian mytologiaan). Teoksen tunnetut naishahmotkin nousevat tärkeään asemaan ja saavat palaamaan antiikin teksteihin tuoreesta näkökulmasta sekä keskustelemaan niistä uudella tavalla.

Ohjaaja Gabrielė Tuminaitė jatkaa luovaa vuoropuheluaan P. Pukytėn kanssa ja tuo näyttämölle kiinnostavan ja erittäin mukaansatempaavan kokonaisuuden. Teoksen luonne pitää yleisön otteessaan ja saa sen ajattelemaan eri näkökulmista: vaikka sisältö saattaa vaikuttaa kevyeltä, kyseessä on myös älyllinen ja vaikuttava peli. Tyttö nimeltä Skylla, joka on vaeltanut paikalle laivoja upottavien hirviöiden Skyllan ja Kharybdiin myytistä, tuntee olevansa jumissa ”vuoristoasennossa”. Hän ei kuitenkaan enää halua olla pelkkä liikkumaton kallio, jolla on vain yksi, joskin voimakas tehtävä: hyökätä ja tuhota. Skylla haluaa olla ihminen (viittaus elokuvaan ”Adomas nori būti žmogumi”, josta on tullut liettualaisen elokuvan klassikko). Mutta mitä ihmisenä oleminen merkitsee? Mitä ihmiseksi tuleminen vaatii? Mitä siinä voi menettää?

Skylla aloittaa perinteiseen tapaan käymällä elämänvalmentajan, niin sanotun coachin, luona: tämä on noita Kirke. Ohikulkumatkalla oleva Odysseus, joka kerran melkein onnistui purjehtimaan ”Skyllan ja Kharybdiin välistä”, sekä ”tarinankertoja” Homeros opettavat hänelle myös yhtä ja toista elämästä. Mutta riittääkö se Skyllalle, joka ruumiillistaa myös muita naismyyttejä?

Jo karanteenin aikana ohjaaja G. Tuminaitė pyysi videotaiteilija Aneta Bublytėa ja kuvaaja Eitvydas Doškusta tutkimaan tämän näytelmän kautta teatterin ja elokuvan yhtäläisyyksiä ja eroja, kokeilemaan niiden mahdollisuuksia sekä selvittämään, miten ne voivat toimia yhdessä varjostamatta toisiaan vaan täydentäen toisiaan olennaisilla tavoilla ja muodostaen yhtenäisen, kypsän taideteoksen.

Absurdiutta ja satiiria hyödyntävä tuotanto käsittelee ihmisten välisiä suhteita toistensa ”aivopesuna”. Nykyaikaisella postmodernilla kielellä se kritisoi rajoittavia stereotypioita, jotka ylläpitävät sukupuolten epätasa-arvoa ja muita ”perinteitä”, sekä naisten – erityisesti naistaiteilijoiden – asemaa patriarkaalisessa ja seksistisessä maailmassa. Antiikin tunnetut hahmot, joista olemme saattaneet kuulla enemmän tai vähemmän, joutuvat tässä heille vieraaseen, uudenlaiseen kontekstiin.