Kesälomakuume

”Maailma on se kirja, josta olen oppinut eniten”, kirjoitti Carlo Goldoni, yksi italialaisen draaman suurimmista mestareista. Hänen teoksissaan maailma kimmeltää ja syöksyy esiin poikkeuksellisella voimalla ihmisten, heidän keskustelujensa ja arkisten tilanteidensa kautta. Luomalla yksinkertaisia, aitoja, uskottavia ja helposti ymmärrettäviä tarinoita Goldoni kuvaa ihmissuhteita sisältäpäin, paljastaa niiden kaikki sävyt ja tekee niistä vertauskuvan itse maailmasta.

1700-lukua varjostivat epävarmat tulevaisuudennäkymät ja selittämätön julmuus. Tuntui siltä, että Eurooppa oli pian kokemassa käännekohdan, joka muuttaisi pysyvästi yhteiskunnan kasvot. Goldoni on syvästi humanistinen: hän osaa ympäröidä ihmiset rakkaudella ja lämmöllä silloinkin, kun arvostelee heitä ankarasti. Teoksissaan näytelmäkirjailija ulottui aikansa tuolle puolen ja tavoitti nykyihmisen olotilan ja häntä vaivaavat huolet. Hän korosti sellaisen naishahmon merkitystä, joka kyseenalaisti yhteiskunnassa vakiintuneen perinteisen roolinsa. Hänen mestarillisuutensa pääsee loistavasti esiin upeassa ”Lomatrilogiassa”, johon kuuluu kolme näytelmää: ”Kesälomakuume”, ”Kesälomaseikkailuja” ja ”Paluu kesälomalta”.

Tänä syksynä ohjaaja Gabrielė Tuminaitė tuo trilogian ensimmäisen osan, ”Kesälomakuumeen”, Vilniaus mažasis teatras -teatterin näyttämölle. Livorno. Hahmot valmistautuvat kuumeisesti lähtemään kesäksi maaseudun huviloihin. Keskiössä on Leonardon mustasukkaisuus kihlattuaan Giacintaa kohtaan; myös nuori Guglielmo tavoittelee häntä. Epätoivoisessa kiireessään he sivuuttavat niin taloudelliset kuin moraalisetkin rajoitteet, ja hahmoja riivaa turhamaisuus. He toivovat, että lähtiessään huviloihin tuohon maagiseen ”johonkin muualle” he voisivat toteuttaa itseään ihmisinä ja että ongelmat, joita he pakenevat, ratkeaisivat itsestään. Pian käy kuitenkin selväksi, että ongelma on paljon syvemmällä: he eivät yksinkertaisesti kykene hallitsemaan elämäänsä, joka kiitää täydellä vauhdilla kohti kuilua.

Hahmojen heittelehtiessä jatkuvasti ahdistuksen, mustasukkaisuuden, raivonpuuskien ja ärtymyksen välillä näytelmän tempo kiihtyy ja sen energia kasvaa hulluuden rajoille. Ikään kuin tämän joukkopaon valtaamina he hylkäävät omat kotinsa – teatterinsa – sotkuisina, ryöstettyinä ja raunioina ja ryntäävät muualle, missä kaikki on ”paremmin”, toivoen muuttuvansa sellaisiksi kuin heille on luvattu: lahjakkaammiksi, kauniimmiksi ja laajemmin tunnetuiksi.