Kesälomakuume

”Maailma on se kirja, josta olen oppinut eniten”, kirjoitti Carlo Goldoni, yksi italialaisen draaman suurimmista mestareista. Hänen teoksissaan maailma säkenöi ja kuohuu poikkeuksellisella voimalla ihmisten, heidän keskustelujensa ja arkisten tilanteidensa kautta. Luomalla yksinkertaisia, aitoja, vakuuttavia ja helposti lähestyttäviä tarinoita Goldoni kuvaa ihmissuhteita sisältäpäin, avaa niiden kaikki sävyt ja tekee niistä vertauskuvan itse maailmasta. 1700-luku oli hämärän peitossa epävarmojen tulevaisuudennäkymien vuoksi ja selittämättömän julmuuden läpitunkema. Tuntui siltä, että Eurooppa olisi pian kokemassa käännekohdan, joka muuttaisi pysyvästi yhteiskunnan kasvot. Goldoni on syvästi inhimillinen: hän osaa ympäröidä ihmiset rakkaudella ja lämmöllä samalla, kun arvostelee heitä kiivaasti. Teostensa kautta näytelmäkirjailija ylitti aikansa rajat ja tavoitti nykyihmisen olotilan sekä häntä piinaavat huolet. Hän korosti naisten luonteen merkitystä heidän kyseenalaistaessaan syvään juurtuneen perinteisen asemansa yhteiskunnassa. Goldonin mestaruus pääsee loistavasti esiin monumentaalisessa ”Lomatrilogiassa”, joka koostuu kolmesta näytelmästä: ”Kesälomakuume”, ”Kesäloman seikkailut” ja ”Kesälomalta paluu”. Tänä syksynä ohjaaja Gabrielė Tuminaitė tuo Vilniaus mažasis teatras -teatterin näyttämölle trilogian ensimmäisen näytelmän, ”Kesälomakuumeen”. Livorno. Hahmot valmistautuvat kuumeisesti lähtemään kesälomalle maaseutuhuviloihin. Keskiössä on Leonardon mustasukkaisuus kihlattuaan Giacintaa kohtaan; myös nuori Guglielmo kosii tätä. Epätoivoisessa kiireessään he sivuuttavat sekä taloudelliset että moraaliset normit ja ovat turhamaisuuden vallassa. He toivovat, että lähtemällä huviloille, tuohon maagiseen ”jonnekin muualle”, he toteuttaisivat itsensä ihmisinä ja pakenemansa ongelmat ratkeaisivat itsestään. Pian käy kuitenkin selväksi, että ongelma on paljon syvemmällä: he eivät yksinkertaisesti kykene hallitsemaan elämäänsä, joka syöksyy täydellä vauhdilla kohti kuilua. Hahmojen tempoillessa jatkuvasti ahdistuksen, mustasukkaisuuden, vihanpurkausten ja ärtymyksen välillä näytelmän tahti kiihtyy ja sen intensiteetti nousee hulluuden partaalle. Aivan kuin tämän joukkopaon lumoamina he jättävät omat kotinsa – teatterinsa – roskien, ryöstelyn ja hävityksen jäljiltä ja ryntäävät muualle, jonnekin ”parempaan”, toivoen tulevansa sellaisiksi kuin heille on luvattu: lahjakkaammiksi, kauniimmiksi ja tunnetummiksi.