Kesälomakuume

”Maailma on kirja, josta olen oppinut eniten”, kirjoitti yksi italialaisen draaman suurimmista mestareista, Carlo Goldoni. Hänen teoksissaan maailma kimaltelee ja sykähtää poikkeuksellisella voimalla ihmisten, heidän keskustelujensa ja arkisten tilanteidensa kautta. Luomalla yksinkertaisia, aitoja, vakuuttavia ja helposti lähestyttäviä tarinoita Goldoni kuvaa ihmissuhteita sisältäpäin, tuo esiin niiden kaikki sävyt ja tekee niistä vertauskuvan koko maailmasta. 1700-luvulla, jota varjostivat epävarmat tulevaisuudennäkymät ja selittämätön julmuus ja jolloin tuntui siltä, että Eurooppa kokisi pian käännekohdan, joka muuttaisi yhteiskunnan kasvot ikuisiksi ajoiksi, Goldoni säilyi syvästi inhimillisenä. Hän osasi kietoa ihmiset rakkauteen ja lämpöön silloinkin, kun arvosteli heitä terävästi. Aikansa ylittäen näytelmäkirjailija ymmärsi nykyihmisen tilanteen ja häntä vaivaavat huolet sekä korosti naisen luonteen merkitystä tämän kyseenalaistaessa syvälle juurtunutta perinteistä rooliaan yhteiskunnassa. Goldonin mestaruus tulee loistavasti esiin suuressa ”Lomatrilogiassa”, johon kuuluu kolme teosta: ”Kesälomakuume”, ”Kesälomaseikkailuja” ja ”Paluumatka kesälomalta”. Tänä syksynä ohjaaja Gabrielė Tuminaitė tuo trilogian ensimmäisen osan, ”Kesälomakuumeen”, Vilniaus mažasis teatras -teatterin näyttämölle. Livorno. Hahmot valmistautuvat kuumeisesti lähtemään kesälomalle maaseutuhuviloihin. Keskiössä on Leonardon mustasukkaisuus kihlattuaan Giacintaa kohtaan; myös nuori Guglielmo tavoittelee tätä. Epätoivoisessa kiireessään he sivuuttavat sekä taloudelliset että moraaliset normit ja ovat turhamaisuuden vallassa. He toivovat, että päästyään huviloille – tuohon taianomaiseen ”muualle” – he voivat toteuttaa itseään ja paeta ongelmat ratkeavat itsestään. Pian käy kuitenkin selväksi, että ongelma on paljon syvemmällä: he eivät kerta kaikkiaan kykene hallitsemaan elämäänsä, joka syöksyy täydellä vauhdilla kohti kuilua. Hahmojen heittelehtiessä jatkuvasti ahdistuksen, mustasukkaisuuden, vihanpurkausten ja ärtymyksen välillä tahti ei hellitä, vaan kiihtyy mielettömyyksiin. Aivan kuin tämän joukkopaon riivaamina he jättävät omat kotinsa – teatterinsa – sotkuisiksi, pengotuiksi ja raunioiksi ja kiirehtivät muualle, missä asiat ovat ”paremmin”, toivoen muuttuvansa sellaisiksi kuin heille on luvattu: lahjakkaammiksi, kauniimmiksi ja tunnetummiksi.