Kesälomakuume

”Maailma on kirja, josta olen oppinut eniten”, kirjoitti yksi italialaisen draaman suurimmista mestareista, Carlo Goldoni. Hänen teoksissaan tämä maailma säihkyy ja kuohuu poikkeuksellisella voimalla ihmisten, heidän keskustelujensa ja arkisten tilanteidensa kautta. Luomalla yksinkertaisia, aitoja, vakuuttavia ja helposti lähestyttäviä tarinoita Goldoni kuvaa ihmissuhteita niiden sisältä käsin, paljastaa niiden kaikki vivahteet ja tekee niistä vertauskuvan koko maailmalle. 1700-luvulla, jolloin tulevaisuudennäkymät olivat epävarmat ja ympärillä vallitsi selittämätön julmuus, ja Euroopan koettiin olevan pian yhteiskunnan kasvot pysyvästi muuttavan murroksen kynnyksellä, Goldoni pysyy syvästi inhimillisenä: hän osaa kietoa ihmiset rakkauden ja lämmön sisään arvostellessaan heitä samalla terävästi. Aikansa ylittävässä tuotannossaan näytelmäkirjailija tavoitti nykyihmisen tilanteen ja häntä riivaavat huolet sekä toi esiin niiden naisten merkityksen, jotka kyseenalaistivat yhteiskunnassa vakiintuneen perinteisen roolinsa. Tämä mestarillisuus tulee kauniisti esiin hänen upeassa ”Kesälomatrilogiassaan”, johon kuuluu kolme näytelmää: ”Kesälomakuume”, ”Kesälomaseikkailut” ja ”Paluu kesälomalta”. Tänä syksynä ohjaaja Gabrielė Tuminaitė tuo Vilniaus mažasis teatrasin näyttämölle trilogian ensimmäisen osan, ”Kesälomakuumeen”. Livorno. Hahmot valmistautuvat kuumeisesti lähtemään kesälomalle maaseutuhuviloihin. Keskiössä on Leonardon mustasukkaisuus kihlattuaan Giacintaa kohtaan, jota liehittelee myös nuori Guglielmo. Epätoivoisessa kiireessään he sivuuttavat niin taloudelliset kuin moraalisetkin rajoitteet ja antautuvat turhamaisuudelleen. He toivovat, että päästyään huviloille, tuohon maagiseen ”jonnekin muualle”, he voivat toteuttaa itseään ja paeta ongelmansa ratkeavat kuin itsestään. Pian käy kuitenkin selväksi, että ongelma on paljon syvemmällä: he eivät kerta kaikkiaan kykene hallitsemaan elämäänsä, joka syöksyy suin päin kohti kuilua. Hahmot heilahtelevat lakkaamatta ahdistuksen, mustasukkaisuuden, vihanpurkausten ja ärtymyksen välillä, eikä vauhti hellitä; kiihtyvyys kasvaa mielettömyyteen asti. Ikään kuin tämän joukkopaon vallassa he hylkäävät oman kotinsa – teatterinsa – sotkettuna, ryöstettynä ja runneltuna ja ryntäävät muualle, paikkaan, jossa asiat ovat ”paremmin”, toivoen muuttuvansa sellaisiksi kuin heille on luvattu: lahjakkaammiksi, kauniimmiksi ja tunnetummiksi.