Kesälomakuume

”Maailma on kirja, josta olen oppinut eniten”, kirjoitti Carlo Goldoni, yksi italialaisen draaman suurimmista mestareista. Hänen teoksissaan maailma säihkyy ja syöksyy eteenpäin poikkeuksellisella voimalla ihmisten, heidän keskustelujensa ja arkisten tilanteidensa kautta. Luomalla yksinkertaisia, aitoja, vakuuttavia ja helposti lähestyttäviä tarinoita Goldoni kuvaa ihmissuhteita sisältäpäin, tuo esiin niiden kaikki vivahteet ja tekee niistä vertauskuvan itse maailmasta. Epävarmojen tulevaisuudennäkymien varjostamalla ja käsittämättömän julmuuden kyllästämällä 1700-luvulla vallitsi tunne, että Eurooppa olisi pian kokemassa käännekohdan, joka muuttaisi yhteiskunnan kasvot ikuisiksi ajoiksi. Goldoni on syvästi inhimillinen: hän osaa ympäröidä ihmiset rakkaudella ja lämmöllä samalla, kun arvostelee heitä ankarasti. Aikansa ylittävässä tuotannossaan näytelmäkirjailija tavoitti modernin ihmisen tilan ja sitä vaivaavat huolet sekä korosti naisen luonteen merkitystä tämän kyseenalaistaessa syvälle juurtuneen perinteisen asemansa yhteiskunnassa. Hänen mestarillisuutensa pääsee upeasti esiin loistavassa ”Lomatrilogiassa”, johon kuuluu kolme näytelmää: ”Kesälomakuume”, ”Lomaseikkailut” ja ”Paluumatka lomalta”. Tänä syksynä ohjaaja Gabrielė Tuminaitė tuo trilogian ensimmäisen osan, ”Kesälomakuumeen”, Vilnan pieneen teatteriin. Livorno. Henkilöt valmistautuvat kuumeisesti lähtemään kesäksi maaseudun huviloille. Kaiken keskiössä on Leonardon mustasukkaisuus kihlattuaan Giacintaa kohtaan; myös nuori Guglielmo liehittelee tätä. Epätoivoisessa kiireessään he sivuuttavat niin taloudelliset kuin moraalisetkin rajat ja antavat turhamaisuuden viedä. He toivovat, että päästyään huviloille, tuohon taianomaiseen ”muualle”, he voivat toteuttaa itseään ja heidän pakoon juoksemansa ongelmat ratkeavat itsestään. Pian käy kuitenkin selväksi, että ongelma on paljon syvemmällä: he eivät kykene lainkaan hallitsemaan elämäänsä, joka kiitää täydellä vauhdilla kohti syöksykierrettä. Kun henkilöt vuoroin ahdistuvat ja mustasukkailevat, purkavat suuttumustaan ja ärtymistään, näytelmän tempo kiihtyy ja sen vauhti kasvaa hulluuden rajalle. Kuin tämän joukkopaon riivaamina he jättävät omat kotinsa – teatterinsa – sotkuisiksi, pengotuiksi ja raunioituneiksi ja kiiruhtavat muualle, johonkin ”parempaan”, toivoen muuttuvansa sellaisiksi kuin heille on luvattu: lahjakkaammiksi, kauniimmiksi ja tunnetummiksi.