Dorian Grayn muotokuva

Irlantilainen kirjailija Oscar Wilde tunnettiin viehätysvoimastaan ja ylenpalttisuudestaan sekä niin teostensa kuin elämäntapansakin estetismistä. 34-vuotiaana hän julkaisi teoksen Onnellinen prinssi ja muita kertomuksia, joka teki hänestä tunnetun kirjailijan. Hänen ainoa romaaninsa Dorian Grayn muotokuva, joka painettiin ensimmäisen kerran vuonna 1890, voidaan myös sanoa sadun muotoon kirjoitetuksi. Tällä kertaa sen sisältö on kuitenkin huomattavasti synkempi... Ei ole ihme, että teoksen julkaiseminen aiheutti skandaalin: ihmiset vaativat kirjan kieltämistä ja kirjailijan tuomitsemista moraalittoman elämäntavan edistämisestä.

Dorian Grayn muotokuva -esityksen taiteelliseen työryhmään kuuluu tunnettuja nukketeatteritaiteilijoita, joiden aiempi työ on jo tuttua „Lėlės“-teatterin yleisölle: vuonna 2014 G. Radvilavičiūtėn yhdessä lavastaja Renata Valčikin, koreografi Sigita Mikalauskaitėn ja säveltäjä Rita Mačiliūnaitėn kanssa luoma esitys voitti Kultaisen näyttämöristin. Esitys kuuluu yhä menestyksekkäästi teatterin ohjelmistoon, ja se kutsutaan säännöllisesti edustamaan liettualaista kulttuuria kansainvälisille teatterifestivaaleille. Uusi esitys näyttää jatkavan Unimiehen aloittamien teemojen tutkimista: ihmisluonteen kaksijakoisuutta ja itsetuhoa.

”Maalausta katsellessaan ihminen siirtyy toiseen aikaan. Aika laajenee. Muotokuvassa ihminen tunnistaa itsensä. Muotokuvan katsominen on kuin peiliin katsomista. Peili antaa ihmiselle ainutlaatuisen mahdollisuuden nähdä itsensä, kasvonsa ja silmänsä sekä mahdollistaa vuoropuhelun itsensä kanssa. Ulospäin katsoessaan ihminen näkee sisimpänsä. Peiliin katsoessaan ihminen voi löytää itsensä toisesta maailmasta. Ja nämä kaksi maailmaa voivat koskettaa toisiaan. Peiliin katsomalla voimme nähdä sellaista, mikä ei ole suoran katseemme tavoitettavissa. Peilin syvyys kertoo meille, että voimme nähdä paljon enemmän tai nähdä asiat aivan eri tavalla kuin omassa todellisuudessamme. Peili on henkilökohtainen muotokuvamme nykyhetkestä. Nykyään ihmisiä ympäröi monenlaisia peilejä eli heijastavia pintoja: varsinaisista peileistä ja ikkunoista järviin ja lätäköihin, lumihiutaleisiin, hiilenpaloihin ja niin edelleen. Ne kaikki luovat halkeamia näkyvään maailmaan, esineiden kudokseen; ne ovat kuin ikkunoita toiseen maailmaan. Mutta liiallinen keskittyminen itseen ja omaan ulkonäköön johtaa turhamaisuuteen, itserakkauteen, omahyväisyyteen, ylimielisyyteen ja itsekeskeisyyteen. Ilman rakkautta, läheisiä ihmisiä ja yhdessä kulkemista kauneus ja menestys eivät merkitse mitään. Elämä ei ole miellyttävää, jos katsoo jatkuvasti itseään. Vielä tänäkin päivänä jotkin alkuperäiskansat uskovat, että peili voi varastaa sielun.” — Esityksen ohjaaja Gintarė Radvilavičiūtė kertoo ajatuksistaan.