Rauta ja hopea

”Ajattelin aina, etten pidä runoudesta enkä ymmärrä sitä”, näyttelijä Rolandas Kazlas sanoo. ”Pidin enemmän proosasta, filosofeista ja näytelmäkirjailijoista ja suhtauduin runoilijoihin ja heidän säkeisiinsä epäluuloisesti. Mutta todellisuudessa odotin ja etsin runoutta, joka olisi lähellä minua. Ehkä sitä täytyy etsiä niin kuin etsitään rakkautta ja rakastettua, ja runoilijaa niin kuin etsitään sielunveljeä. Jotakuta, joka on samanlainen kuin itse ja silti erilainen: herkempi, avoimempi, hienovaraisempi, rakastavampi ja merkillisen säteilevä. Kun löysin Vladas Šimkusin runouden, löysin sen, mitä olin odottanut ja salaa kaivannut.

Kelmėn piirissä syntynyt runoilija, kääntäjä ja toimittaja Vladas Šimkus vietti suurimman osan elämästään Vilnassa opiskeltuaan Vilnan yliopistossa. Hän on yhä yksi liettualaisen kirjallisuuden arvoituksellisimmista hahmoista. Hän alkoi julkaista tekstejään jo kouluaikana. 24-vuotiaana hän julkaisi ensimmäisen runokirjansa *Kaunein sekunti*, jota seurasi muutamaa vuotta myöhemmin kokoelma *Rannan ääriviivat* (1963). Vuoden 1968 runokokoelma *Rauta ja hopea* oli merkkiteos paitsi runoilijan elämässä myös koko liettualaisessa runoudessa. Samoin oli hänen neljäs kokoelmansa *Karkaavat mehiläiset* (1973), joka yllätti kollegat ja kirjallisuuskriitikot ironiseen ääneen tehdyllä jyrkällä käännöksellään ja monien syvään juurtuneiden kulttuuristen myyttien tuskallisen kirkasjärkisellä purkamisellaan. Se oli Vladas Šimkusin viimeinen oma runokokoelma; valikoima *Tule taivas alas maan päälle* julkaistiin vuonna 1982.

Kirjallisuudentutkija, professori Viktorija Daujotytė, joka neuvoi esityksen tekijöitä, kirjoitti, että noustuaan aikansa liettualaisen runouden johtavaksi ääneksi hienoimman kokoelmansa *Raudan ja hopean* (1968) myötä V. Šimkus ”vetäytyi lähes käsittämättömällä tavalla rivien väliin, hiljaisuuteen, ja lakkasi kirjoittamasta runoja. Jäljelle jäi vain kääntäjä, huippuluokan ammattilainen, ja yhtä ansioitunut toimittaja.” Runoilija työskenteli lehtien *Jaunimo gretos*, *Literatūra ir menas*, *Švyturys*, *Pergalė* ja *Metai* toimituksissa. Hän käänsi A. Mickiewiczin, A. Voznesenskyn, A. Puškinin, B. Brechtin, S. Verešin, A. Čakan, H. Heinen, F. García Lorcan, F. Schillerin, J. W. Goethen ja muiden runoilijoiden teoksia. Hän käänsi myös näytelmiä, musikaaleja sekä ooppera- ja operettitekstejä liettualaisille teattereille, mutta ei enää koskaan kirjoittanut omaa runoutta.

V. Daujotytėn mukaan runoilijatoverit ja kriitikot kiinnittivät Vladas Šimkusiin harvinaisen paljon huomiota, sillä he aistivat hänen lahjakkuutensa mittakaavan. Kun häneltä kuitenkin kysyttiin, miksei hän enää kirjoittanut ja miksi hän vaikeni, hän vastasi yksinkertaisesti: ”En minä aivan hiljaa ole; käännän paljon, ja sekin on luomistyötä. Tai: väsyin kirjoittamaan sillä tavalla kuin kirjoitin, enkä enää tiedä, miten muuten voisi kirjoittaa… Joskus, tuskallisen ironisesti: tajusin, ettei minulla ole lahjoja… Lahjakkaat kirjoittavat vaivattomasti, kun taas minä ponnistelen niin paljon, lasken jopa…”

Silti Vladas Šimkusin neljään kokoelmaan talletettu runous, sen kuvasto ja sen luojan muotokuva – tuo katoavainen ”aines”, joka vetää lukijaa puoleensa, puhuttelee häntä ja hyvissä olosuhteissa muovaa häntä – ylitti vuosikymmenten kuilun ja antoi sysäyksen sekä sisällön esitykselle, johon Rolandas Kazlas kutsuu yleisön tänään. Esityksen *Rauta ja hopea* tekijän mukaan sen tulisi olla ”avointa keskustelua”.