Minä tänään – Hamlet

”Pidän tämän hyvin lyhyenä. Tänään on elämäni huonoin päivä. Tänään tunnen itseni tyhjäksi. Tänään en ole oma itseni... Tänään olen Hamlet. Ja muuten, minä... olen olemassa.” Olla vai eikö olla? Ja jos olla, niin miten? Teos esittää samat Hamletin mieleen tuovat kysymykset, mutta tarkastelee V. Shakespearen kuuluisaa näytelmää nuoren ihmisen silmin. Miten jatkaa eteenpäin, kun olet hämmentynyt ja sinut on petetty, kun olet menettänyt luottamuksesi läheisimpiin ihmisiin? Ensi-ilta: 2022-03-03

”Hamlet”

Näin ”Hamletin” ensimmäistä kertaa lukion 12. luokalla Kansallisen Kaunasin draamateatterin näyttämöllä edesmenneen ohjaajan Eimuntas Nekrošiuksen ohjaamana. Vahvimmin mieleeni jäi Hamlet, jota tuolloin valtavan suosittu muusikko Andrius Mamontovas esitti: hän eli läpi perhetragedian alusta loppuun maailmassa, joka näytti rakentuneen balttilaisen ja viikinkiestetiikan vaikutuksesta. ”Hamlet” jäi mieleeni uskomattoman traagisena kertomuksena nuoren, lahjakkaan luovan ihmisen järjettömästä itsetuhosta. Legendaarinen eepos tuleville sukupolville – ehkä siksi, että tunnistaisimme Hamletin itsessämme? Minusta Hamleteja ei synny vain kerran tuhannessa tai sadassa vuodessa. Heitä ilmaantuu keskuuteemme joka aikakaudella, eikä kovinkaan harvoin.

”Hamlet”

Jo 8. luokalla päätin tosissani, että lukisin vain filosofiaa ja runoutta. Draamalla ei ollut elämässäni erityistä sijaa, ennen kuin aloitin näyttelijäopinnot Liettuan musiikki- ja teatteriakatemiassa. Muistan lukeneeni V. Shakespearen näytelmiä asuntolassa ensimmäisenä opiskeluvuotenani ja jakaneeni roolit luokkatovereilleni, koska niin pääsimme yksinkertaisesti nopeammin ja helpommin eteenpäin. Ja se oli kiinnostavampaa. Kerran, kun minun piti valita Hamletin ja Ofelian välillä, valitsin jälkimmäisen. Kun kuuntelin lahjakkaan luokkatoverini lukevan Hamletin vuorosanoja niin vakuuttavasti, ”menetin” Ofelian. Tuo salaperäinen Hamlet muuttui hyvin tunnistettavaksi, käsin kosketeltavaksi ihmiseksi. Kohtaus hänen äitinsä, kuningatar Gertrudin, kanssa jäi mieleeni kaikkein todellisimpana, tuskallisimpana ja läheisimpänä – eräänlaisena polaroidikuvana koko tilanteesta. Tuolloin ”Hamlet” jäi mieleeni uskomattoman surullisena mutta hyvin kauniina teoksena.

”Hamlet” jälleen

Oskaras Koršunovasin ”Hamlet” – järkiperäinen, looginen ja älykäs, mutta myös varsin kylmä ja julma, ehkä skalpellin tarkkuudella – oli minulle henkilökohtaisesti epämiellyttävä henkinen järkytys. Pianon kansi läimähti sormilleni. Heräsin pakotetusti unenomaiselta matkalta, jonka villit ajatukset olivat temmanneet mukaansa – ”hamletmaiselta” matkalta. Ja olen siitä kiitollinen. Sillä miten muuten voi arvioida, mihin uskoo ja mitä tunnustaa koko sydämestään? Minua ei ole niin helppo taivutella tai puhua ympäri. Ehkä tarvitsin tuon kokemuksen ”herätäkseni” omalla tavallani ja koetellakseni itseäni uudestaan.

”Ofelia”

Vuonna 2012 kirjoitin näytelmän ”Minä, sinä ja Ofelia”. Sen innoittajana ei ollut kysymys ”Olla vai eikö olla”, vaan ajatus: ”Tiedämme, mitä olemme, mutta emme tiedä, mitä meistä voi tulla.” Tuolloin useimmat kysyivät minulta: kuinka paljon sinussa siis on näyttelijää ja kuinka paljon ohjaajaa? En salaa sitä: teos ja sen aihe olivat minulle hyvin henkilökohtaisia. Luova uteliaisuus, joka oli jatkuvasti kulkenut mukanani – halu ymmärtää tämän ajatuksen merkitys ainakin itselleni – johdatti minut teoksen pariin...