Sofokleen tragedian jälkeen: Antigone

Muinaiskreikasta kääntänyt Antanas DAMBRAUSKAS

Vaikuttaa siltä, että vielä vähän aikaa sitten elimme ajassa, jolloin ajattelimme oppineemme historian meille opettamat läksyt. Nyt oppikirjoissa kuvatut pahimmat mahdolliset skenaariot ovat kuitenkin palaamassa todellisuuteen. Mistä meidän pitäisi etsiä vastauksia? Mihin meidän pitäisi katsoa, kun historia – ei niin kauan sitten – yrittää muuttua tulevaisuudeksemme?

Demokratian kehdossa, antiikin Kreikassa, syntynyt Sofokleen tragedia Antigone paljastaa ikiaikaisen arvoristiriidan, kahden poliittisen totuuden välisen konfliktin, jota ohjaaja Kamilė Gudmonaitė tarkastelee omasta näkökulmastaan.

”Vaikka Eurooppa on yhä liberaalien demokratioiden muodostama blokki, näemme ideologisten vaihtoehtojen vetovoiman. Liberaali järjestys menettää emotionaalista painoarvoaan; näemme pettymystä siihen ja jopa itse demokratiaan. Globalisaatio koetaan uhkana, taloudellinen eriarvoisuus kasvaa, ja yhä useammat ihmiset kääntyvät populististen oikeistopuolueiden puoleen. Ne tarjoavat ’selkeitä vihollisia’ ja ’yksinkertaisia ratkaisuja’, tuttuja eepoksia ja niiden sankareita, jotka eivät vaadi pitkiä ja ’tehottomia’ keskusteluja. Kaiken taustalla ovat geopoliittinen kriisi ja jatkuvat sodat. Uskon, että rintamalinja ei tässä ole ensisijaisesti fyysinen raja, vaan ideologisten maailmankäsitysten yhteentörmäys. Kuten esityksessämme, Sofokleen Antigonesta tulee Euroopan ideologioiden välinen rintamalinja”, ohjaaja sanoo.

Näytelmä asettaa vastakkain Antigonen ja Kreonin, kaksi eri suuntausta edustavat henkilöhahmot. Antigone puolustaa vakaumustaan ja veljensä kunniaa, kun taas hallitsija Kreon vaatii lakien ja yleisen järjestyksen noudattamista. Tragedia tuntuu ajankohtaisemmalta kuin koskaan: se tarjoaa älyllisen läpileikkauksen Euroopasta ja näyttää, kuinka totuuden etsiminen asettuu vastakkain sen rakentamisen kanssa. Mutta voidaanko monien äänien maailmassamme enää puhua vain kahdesta totuudesta?

Antigonea poliittisesta näkökulmasta tarkastelleen nykykulttuurin, median ja politiikan tutkimuksen professorin Bonnie Honigin ajatusta mukaillen antiikista ei tule nykyhetkeä, vaan antiikki on suhteessa siihen. Millainen tuo suhde on tänään? Voiko kriisissä olla olemassa sellainen totuus, jonka tunsimme ennen? Ja jos keskustelu on demokratian moottori, miksi meidän on edelleen niin vaikea puhua?