Sofokleen tragedian jälkeen: Antigone

Kääntänyt muinaiskreikasta Antanas DAMBRAUSKAS.

Näyttää siltä, että vielä vähän aikaa sitten elimme ajassa, jolloin ajattelimme oppineemme historian meille opettamat läksyt. Nyt oppikirjoissa kuvatut pahimmat uhkakuvat ovat kuitenkin palaamassa todellisuuteen. Mistä meidän pitäisi etsiä vastauksia? Mihin katsoa, kun historia – ei niin kaukainen – yrittää muuttua tulevaisuudeksemme?

Demokratian kehdossa, antiikin Kreikassa, syntynyt Sofokleen tragedia ”Antigone” tuo esiin ikuisen arvoristiriidan, kahden poliittisen totuuden välisen konfliktin, johon ohjaaja Kamilė Gudmonaitė kohdistaa katseensa.

”Vaikka Eurooppa on nykyään yhä liberaalien demokratioiden muodostama blokki, voimme nähdä ideologisten vaihtoehtojen vetovoiman. Liberaali järjestys menettää tunnevoimaansa; näemme siihen ja jopa itse demokratiaan kohdistuvaa pettymystä. Globalisaatio koetaan uhkana, taloudellinen eriarvoisuus kasvaa, ja yhä useammat ihmiset kääntyvät populististen oikeistopuolueiden puoleen. Ne tarjoavat ’selkeitä vihollisia’ ja ’yksinkertaisia ratkaisuja’ – tuttuja eepoksia ja niiden sankareita, jotka eivät vaadi pitkiä ja ’tehottomia’ keskusteluja. Kaiken tämän taustalla ovat geopoliittinen kriisi ja jatkuvat sodat. Ajattelen, että tässä etulinja ei ole ennen kaikkea fyysinen raja, vaan maailman muovaavien ideologisten ajattelutapojen yhteentörmäys. Kuten esityksessämme, Sofokleen ’Antigonesta’ tulee Euroopan ideologioiden välinen etulinja”, ohjaaja sanoo.

Esitys asettaa vastakkain Antigonen ja Kreonin, kaksi eri suuntia edustavaa hahmoa. Antigone taistelee vakaumuksensa ja veljensä kunnian puolesta, kun taas hallitsija Kreon vaatii lakien ja yleisen järjestyksen noudattamista. Tragedia tuntuu ajankohtaisemmalta kuin koskaan: se avaa Euroopan älyllisen poikkileikkauksen ja näyttää, kuinka totuuden etsiminen asettuu vastakkain sen rakentamisen kanssa. Mutta voimmeko monien äänien maailmassamme enää puhua vain kahdesta totuudesta?

Parafraseeraten nykykulttuuria, mediaa ja valtiotieteitä tutkivaa professori Bonnie Honigia, joka on tarkastellut ”Antigonea” poliittisesta näkökulmasta: antiikki ei muutu nykyhetkeksi, vaan antiikki on suhteessa siihen. Millainen tämä suhde on tänään? Voiko totuus olla kriisin aikana sellainen kuin sen aiemmin tunsimme? Ja lopuksi: jos keskustelu on demokratian moottori, miksi meidän on yhä niin vaikea puhua?