
Alissa Šnaider: Solo. Aika ajoin.
Alkuperäinen nimi: Alissa Šnaider "Soolo. Vahete vahel."
- Milloin
- Tiistai 09.02.2027 · 19:30–21:00Viron aikaa
- Järjestäjä
- Kanuti Gildi SAAL
- Hinta
- 9,50 € alkaen
Lisää kalenteriin
Odotamme aina jotakin. Että joku tulisi. Että jokin muuttuisi. Lupaa. Meidän vuoroamme. Yksi nainen pitää päätään omalla tavallaan. Toinen nainen huomaa sen. Vuosia myöhemmin hän huomaa itse tekevänsä samoin. Jossakin joku odottaa sodan päättymistä. Toisaalla lapsi odottaa syntymäänsä. Joku odottaa viestiä, joka ei koskaan saavu. Joku on unohtanut, mitä odotti. Joskus odotamme muutaman minuutin. Joskus rakennamme koko elämämme sen varaan.
Synnyimme tarinaan, joka oli jo alkanut. Perheeseen, kieleen, maahan. Ihmiset, joita emme ole koskaan tavanneet, ovat jo vaikuttaneet siihen, millaiseksi elämämme muotoutuu. Heidän eleensä voivat näkyä kehossamme, ennen kuin tiedämme heidän nimiään. Katson häntä ja alan koota itseäni siitä, mitä näen. Hänen eleistään, itsevarmuudestaan, kekseliäisyydestään. Tavasta, jolla hän pitää päätään. Tavasta, jolla hän ottaa tilan haltuunsa. Yritän jäljitellä häntä. Joskus se onnistuu. Joskus minusta tulee joku, jota en ole koskaan tavannut.
Mitä muuta voi periä? Tavan olla hiljaa. Tietyn pelon. Kyvyn huolehtia toisesta. Kyvyttömyyden pyytää itse huolenpitoa. Asennon. Kielen. Odotuksen siitä, että jotakin pahaa tapahtuu tai että joku vihdoin palaa. Opimme odottamaan myös toisiltamme.
Ajattelin ennen, että keho kuuluu ihmiselle, joka siinä elää. Sitten aloin huomata, kuinka paljon siitä tuntui tulevan muualta. Opimme, millaiset kehot saavat viedä tilaa. Millaisia pitää korjata. Millaisia saa koskettaa, tarkkailla ja jäljitellä. Opimme näkemään itsemme muiden silmin, ja joskus kestää vuosia päästä irti tuosta katseesta.
Kukaan ei kerro meille, milloin jäljittelystä tulee tarve. Milloin toisen ihmisen olemisen tavasta tulee opas. Milloin en enää halua vain hänen ripsiään, vaan alan haluta hänen kehoaan. Tarvitsen hänen kehoaan tunteakseni oloni turvalliseksi. Tai ainakin luulen niin.
Äitini kysyi minulta kerran, mitä muuta on mahdollista tehdä silloin, kun me molemmat vielä elämme. Ajattelen tuota kysymystä. Ajattelen isoäitiäni, joka kuoli tämän teoksen valmistamisen aikana. Ajattelen sitä, mitä perimme ihmisiltä, jotka ovat yhä rinnallamme, ja mitä huomaamme vasta, kun he ovat poissa.
Keho ei ole elämän lopullinen tallenne. Se muuttuu, kun katsomme sitä. Aika virtaa sen läpi. Niin myös historia. Samoin tapahtumat, jotka tapahtuivat muualla, ennen syntymäämme, ihmisille, joiden nimiä emme ehkä koskaan saa tietää. Mitä kehoon jää jostakin, mitä se ei ole itse suoraan kokenut? Ehkä liike. Hiljaisuus. Valmius lähteä. Tapa, jolla käsi kurottuu toista kättä kohti. Ehkä jotakin, mitä emme osaa tunnistaa.
On asioita, joita välitämme eteenpäin tietämättämme. On asioita, joita vastustamme mutta kannamme silti mukanamme. On asioita, joita toistamme, kunnes ne ovat lähes tunnistamattomia. Ja on asioita, jotka päättyvät meihin, vaikka emme ehkä koskaan saa tietää, mitkä.
Yksi nainen toistaa toisen naisen eleen. Joku toinen katsoo. Jossakin joku yhä odottaa. Menneisyys ei aina jää taaksemme. Tulevaisuus ei aina saavu eteemme. Joskus ne tuntuvat olevan yhdessä ja samassa kehossa, samassa tilassa, samassa ohikiitävässä hetkessä.
Ajattelen äitiäni. Isoäitiäni. Naisia, joita en ole koskaan tuntenut. Niitä, joiden liikkeitä toistan tietämättä heidän nimiään. Niitä, jotka eivät ole vielä syntyneet mutta jotka jonakin päivänä katsovat minua kohti. Mitä kahden ihmisen välillä tapahtuu, kun jokin siirtyy toiselta toiselle? Kenelle se silloin kuuluu?
Ajattelen yhä, mikä on mahdollista silloin, kun me molemmat vielä elämme. Sillä välin.
Alissa Šnaider on taiteilija, koreografi ja valokuvaaja. Hän syntyi Tallinnassa vuonna 1985. Hänellä on maisterintutkinto Amsterdamin Sandberg Instituutista. Sanotaan, että hän on tehty savusta. Se ei luultavasti pidä paikkaansa, vaikka todisteet ovat edelleen epäselvät. Hän työskentelee kehojen, kuvien, eleiden ja tilanteiden parissa, jotka eivät suostu pysymään yhden taiteenalan rajoissa. Häntä kiinnostaa, mikä muuttuu, kun jokin siirtyy ihmiseltä toiselle, kun kuvasta tulee muisto tai kun tuttu ele ilmestyy vieraaseen kehoon. Hänen teoksensa voi alkaa ihmisestä, esineestä, kysymyksestä tai kiusallisesta hiljaisuudesta. Aina ei ole selvää, mikä tuli ensin. Hän jatkaa tutkimista.
Mukana: Maike Lond, Mari-Ann Valkna, mama, Kristiina Tinnu Tang, Kenn-Erik Kannike, Edith Karlsson, Hennadi Proskurov, Annika Üprus, Maarja Kalmre, Marina Žilkina, Raimundas Malašauskas
Tiedot ovat lähteestä. Tarkista muutokset järjestäjältä.