KUSMIS TallennetutKaikki tapahtumat

Alissa Šnaider: Solo. Aika ajoin.

Alkuperäinen nimi: Alissa Šnaider "Soolo. Vahete vahel."

Milloin
Maanantai 08.02.2027 · 19:30–21:00Viron aikaa
Järjestäjä
Kanuti Gildi SAAL
Hinta
9,50 € alkaen
Liput ja tiedot
Lisää kalenteriin
Google CalendarOutlook
Tallenna
WhatsApp
Kanuti Gildi Saal, Pikk 20, 10133 Tallinn, Harju maakondAvaa KUSMIS-kartalla

Odotamme aina jotakin. Että joku tulisi. Että jokin muuttuisi. Lupaa. Omaamme vuoroamme. Yksi nainen pitää päätään tietyllä tavalla. Toinen nainen huomaa sen. Vuosia myöhemmin hän huomaa tekevänsä itse samoin. Jossain joku odottaa sodan päättymistä. Toisaalla lapsi odottaa syntymäänsä. Joku odottaa viestiä, joka ei koskaan saavu. Joku on unohtanut, mitä odotti. Joskus odotamme muutaman minuutin. Joskus järjestämme koko elämämme odottamisen ympärille.

Synnyimme tarinaan, joka on jo alkanut. Perheeseen, kieleen, maahan. Ihmiset, joita emme ole koskaan tavanneet, ovat jo muovanneet elämämme kulkua. Heidän eleensä voivat näkyä kehossamme, ennen kuin tiedämme heidän nimiään. Tarkkailen häntä ja alan koota itseäni siitä, mitä näen. Hänen eleistään, itsevarmuudestaan ja kekseliäisyydestään. Tavasta, jolla hän pitää päätään. Tavasta, jolla hän ottaa tilaa. Yritän jäljitellä häntä. Joskus se onnistuu. Joskus minusta tulee joku, jota en ole koskaan tavannut.

Mitä muuta voi periä? Tavan vaieta. Tietyn pelon. Kyvyn pitää huolta toisesta. Kyvyttömyyden pyytää huolenpitoa itselleen. Asennon. Kielen. Odotuksen siitä, että jotakin pahaa tapahtuu tai että joku palaa vihdoin takaisin. Opimme myös odottamaan toisiltamme.

Ajattelin ennen, että keho kuuluu sille, joka siinä elää. Sitten aloin huomata, kuinka paljon siitä tuntuu tulevan muualta. Opimme, mitkä kehot saavat ottaa tilaa. Mitkä pitää korjata. Mihin saa koskea, mitä saa katsoa ja jäljitellä. Opimme näkemään itsemme muiden silmin, ja joskus tuosta katseesta irtautumiseen kuluu vuosia.

Kukaan ei kerro meille, milloin jäljittelystä tulee tarve. Milloin toisen ihmisen tapa olla muuttuu suunnannäyttäjäksi. Milloin en enää halua vain hänen ripsiään, vaan alan haluta hänen kehoaan. Tarvitsen hänen kehoaan tunteakseni oloni turvalliseksi. Tai ainakin luulen niin.

Äitini kysyi minulta kerran, mitä muuta on mahdollista, kun olemme molemmat vielä elossa. Ajattelen tuota kysymystä. Ajattelen isoäitiäni, joka kuoli tämän teoksen valmistumisen aikana. Ajattelen sitä, mitä perimme ihmisiltä, jotka ovat yhä rinnallamme, ja mitä huomaamme vasta heidän poissa ollessaan.

Keho ei ole elämän lopullinen tallenne. Se muuttuu, kun katsomme sitä. Aika virtaa sen läpi. Samoin historia. Samoin tapahtumat, jotka tapahtuivat muualla, ennen syntymäämme, ihmisille, joiden nimiä emme ehkä koskaan saa tietää. Mitä sellaisesta jää kehoon, mitä se ei ole koskaan itse kokenut? Ehkä jokin liike. Hiljaisuus. Valmius lähteä. Tapa, jolla käsi ojentuu kohti toista kättä. Ehkä jotakin, mitä emme osaa tunnistaa.

On asioita, joita välitämme eteenpäin tietämättämme. On asioita, joita torjumme mutta kannamme silti mukanamme. On asioita, joita toistamme, kunnes ne ovat lähes tunnistamattomia. Ja on asioita, jotka päättyvät meihin, vaikka emme ehkä koskaan saa tietää, mitkä niistä.

Yksi nainen toistaa toisen naisen eleen. Joku muu katsoo. Jossain joku odottaa yhä. Menneisyys ei aina jää taaksemme. Tulevaisuus ei aina saavu eteemme. Joskus ne tuntuvat asettuvan yhteen ja samaan kehoon, samaan tilaan, samaan ohikiitävään hetkeen.

Ajattelen äitiäni. Isoäitiäni. Naisia, joita en ole koskaan tuntenut. Niitä, joiden liikkeitä toistan tietämättä heidän nimiään. Niitä, jotka eivät ole vielä syntyneet mutta jotka jonakin päivänä katsovat minuun päin. Mitä kahden ihmisen välillä tapahtuu, kun jokin siirtyy toiselta toiselle? Kenelle se silloin kuuluu?

Ajattelen yhä sitä, mikä on mahdollista, kun olemme molemmat vielä elossa. Sillä välin.

Alissa Šnaider on taiteilija, koreografi ja valokuvaaja. Hän syntyi Tallinnassa vuonna 1985. Hänellä on maisterintutkinto Amsterdamin Sandberg Instituutista. Sanotaan, että hän on tehty savusta. Se ei luultavasti pidä paikkaansa, vaikka todisteet ovatkin epäselviä. Hän työskentelee kehojen, kuvien, eleiden ja tilanteiden parissa, jotka kieltäytyvät pysymästä yhden taiteenalan rajojen sisällä. Häntä kiinnostaa, mikä muuttuu, kun jokin siirtyy ihmiseltä toiselle, kun kuvasta tulee muisto tai kun tuttu ele ilmestyy vieraaseen kehoon. Hänen teoksensa voi alkaa ihmisestä, esineestä, kysymyksestä tai vaivaantuneesta hiljaisuudesta. Aina ei ole selvää, mikä tuli ensin. Hän jatkaa tutkimista.

Mukana: Maike Lond, Mari-Ann Valkna, mama, Kristiina Tinnu Tang, Kenn-Erik Kannike, Edith Karlsson, Hennadi Proskurov, Annika Üprus, Maarja Kalmre, Marina Žilkina, Raimundas Malašauskas

Näytä lähde

Tiedot ovat lähteestä. Tarkista muutokset järjestäjältä.