Itsemurha

”Kultainen näyttämöristi” -palkinnot. VMT:n näyttelijä Agnė Šataitė sai ”Kultaisen näyttämöristin” vuonna 2014 pääroolistaan Serafima Ilyinichnana näytelmässä ”Itsemurha” sekä pääroolistaan Severiutėna näytelmässä ”Enot ja tädit” (ohjaus G. Tuminaitė). VMT:n näyttelijä Tomas Rinkūnas oli ehdolla ”Kultaisen näyttämöristin” saajaksi vuonna 2014 sivuroolistaan Kalabushkinina näytelmässä ”Itsemurha”.

Vilnan valtion pienessä teatterissa esitetään Nikolai Erdmanin makaaberia komediaa. Erdman oli 1900-luvun alkupuolen avantgardisti, ja näytelmä tuntuu erityisen ajankohtaiselta tänään. Se nostaa esiin neuvostoarjen absurdiuden, jonka eräs henkilöhahmo tiivistää osuvasti: ”Tänä aikana, kansalainen Podsekalnikov, sen minkä voi ajatella eläessään, voi sanoa vasta kuoltuaan.” Näytelmässä on myös paljon muita mieleenpainuvia repliikkejä neuvostotodellisuuden irvokkaista puolista. Hallitsevaa luokkaa edustava lähetti Jego­ruška julistaa: ”Sana ei ole varpunen: kun se lentää tiehensä, sitä ei saa kiinni. Siispä päästä se lentämään, niin et saa sitä kiinni – mutta he saavat sinut kiinni eivätkä päästä sinua koskaan lähtemään”; ja: ”Inspiraatiota saa vasta käskyn saatuaan!”

On syytä huomata, ettei ”Itsemurhaa” saanut esittää sen tekijän elinaikana, vaikka suuret venäläisen teatteriteorian ja -käytännön mestarit Konstantin Stanislavski ja Vsevolod Meyerhold ihailivat teosta. Silti pahin mahdollinen ei tuolloin toteutunut. Ehkä näytelmäkirjailijan pelasti Stalinin jokseenkin vähättelevä kommentti, joka on kirjattu K. Stanislavskille lähetettyyn kirjeeseen: ”Melko tyhjä ja jopa vahingollinen komedia.”

”Itsemurhassa” Gabrielė Tuminaitė ei puhu neuvostotodellisuudesta vaan nykyelämästä ja nyky-yhteiskunnasta, jota populismi ja propaganda koettelevat. Tapahtumat sijoittuvat kunnallisasuntoon, jossa Semion Podsekalnikov (näyttelijä Daumantas Ciunis) asuu vaimonsa ja anoppinsa kanssa. Hän on työtön vetelehtijä, joka ei tiedä, kuka on tai mitä elämällään tekee. Eräänä päivänä hän riitaantuu vaimonsa kanssa maksamakkarasta ja päättää tappaa itsensä. Vaimo, anoppi ja naapuri yrittävät saada hänet luopumaan ajatuksesta, mutta moni näkee hänen itsemurhassaan itselleen hyötyä. Yksi kehottaa häntä kuolemaan yhteiskunnan puolesta, toinen itsensä, kolmas taiteen ja neljäs uskonnon puolesta. Terävä-älyinen naapuri kerää jo rahaa hautajaisiin, mutta Podsekalnikov tajuaa yhtäkkiä, ettei haluakaan kuolla. Hän alkaa pohtia sekä elämää että kuolemaa.

Näytelmä on täynnä satiiria ja farssia, mutta se pohtii myös elämän tarkoitusta ja ihmisen kuolevaisuutta eksistentialismille ominaisella tavalla. Onko tämä sopiva aihe näytelmälle yhteiskunnassa, joka taistelee itsemurhia vastaan? Luovan työryhmän mielestä ehdottomasti. ”Pääteema ei ole itsemurha; kyse ei ole ihmisen kuolemasta tai tuhosta. Yritämme luoda näille ihmisille maailmoja. Millaisia he ovat? Groteskeja, värikkäitä ja kiinnostavia”, sanoo näytelmässä esiintyvä Agnė Šataitė. Paradoksaalisesti nauru satiirissa tai mustassa komediassa voi olla tehokas vastalääke masentuneille ajatuksille ja henkiselle alakuloisuudelle.