Olen ainoa, joka pääsi pakoon

”Kun maailma loppui, neljä naista jäi yksin. Ei ole selvää, missä he ovat. Se voi olla kiirastuli. Se voi olla teatteri. Se voi olla katastrofin jälkeen jäljelle jäänyt maailma. Paikka elämän ja kuoleman välissä. Tai ehkä se ei ole lainkaan paikka, jonka tunnistaisimme. Vastauksella ei ole merkitystä. Merkitystä on sillä, että he ovat täällä. He eivät tiedä tarkalleen, mitä tapahtui. He eivät tiedä, onko heidän lisäkseen enää mitään olemassa. He muistavat entisen elämänsä, mutta ei ole selvää, kuinka suuri osa heidän muistoistaan on totta ja kuinka suuri osa kumpuaa mielikuvituksesta, vääristyneistä kokemuksista tai yrityksestä säilyttää maailma, jota ei ehkä enää ole. Silti he käyttäytyvät kuin tuo maailma olisi yhä olemassa. He puhuvat. He odottavat. He riitelevät. He muistelevat. He nauravat. He laativat sääntöjä. He toistavat itseään. He tekevät kaikenlaisia asioita. Jäljelle jääneestä he yrittävät luoda jonkinlaista järjestystä. Yhä uudelleen he rakentavat maailman uudelleen, jotta heidän ei tarvitsisi myöntää sen kadonneen. Tämä ei ole esitys katastrofista. Se on esitys ihmisistä, jotka elävät katastrofin jälkeen mutta haluavat yhä elää kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunut. Yhteinen ahdistus, tunne yhteiskunnan ja sivilisaation hajoamisesta. Esityksessä ei tarkastella itse katastrofia vaan ihmisten kykyä sopeutua siihen. Miten elämme maailmassa kuin emme huomaisi sen olevan tulessa? Miten nauramme, puhumme ja riitelemme arjen pikkuasioista, kun tunnemme syvällä sisimmässämme, kuinka hauras on järjestelmä, jossa elämme? Miten katastrofista tulee arkea? Ja kuinka kauan ihminen voi elää teeskennellen, ettei mitään tapahdu? Neljä naista luo yhä uudelleen maailmaa jäljelle jääneestä. Se ei kuitenkaan välttämättä ole maailma, jonka tunnistamme. Se voi olla sirpaleinen, vääristynyt, absurdi. Asioista voi tulla jotain, mitä ne eivät ole koskaan olleet. Ruumiista voi tulla tila. Esityksestä tulee radikaali teko: teatteria ei tuottavuudesta vaan selviytymisestä. Ei tarinan kertomista vaan ihmisten yritystä olla tulematta hulluiksi. Ei maailman ennallistamista vaan yritystä vakuuttaa itselleen, että maailma on yhä olemassa. Neljä naista luo todellisuutensa entisen elämänsä jäänteistä”, sanoo ohjaaja ja lavastaja Artūras Areima. Yhden merkittävimmän nykyajan näytelmäkirjailijan, Caryl Churchillin (s. 1938), näytelmä *Escaped Alone* (2016) on neljän naisen keskustelu nykymaailmasta ja uhkista, jotka voivat olla todellisia – tai kuviteltuja. Vaikka näytelmä on kirjoitettu kymmenen vuotta sitten, se on erityisen ajankohtainen tänään, sillä se käsittelee nykyajan pelkoihin liittyviä aiheita: ilmastokriisiä, sosiaalista eristäytyneisyyttä sekä poliittista ja psykologista epävakautta. Brittiläinen näytelmäkirjailija, joka tunnetaan vallan väärinkäyttöä ja naisten pyrkimyksiä toimia miesvaltaisissa järjestelmissä tarkastelevista näytelmistään, keskittyy tässä teoksessa ihmisen avuttomuuteen. Ohjaaja valitsee vaikeuksista puhumisen huumorin avulla ja kutsuu yleisön astumaan askelen taaksepäin ja katsomaan itseään ulkopuolisen silmin. Liettualle ja koko maailmalle vaikeana aikana – sotien ja jännittyneen geopoliittisen tilanteen, ilmaston lämpenemisen ja saastumisen aiheuttamien ekologisten uhkien sekä digitaalisen maailman vaarojen keskellä – esitys kutsuu yleisön pohtimaan…