Kesälomahulluus

”Maailma on se kirja, josta olen oppinut eniten”, kirjoitti Carlo Goldoni, yksi italialaisen draaman suurimmista mestareista. Hänen teoksissaan maailma säihkyy ja kuohuu poikkeuksellisella voimalla ihmisten, heidän keskustelujensa ja arkisten tilanteidensa kautta. Luomalla yksinkertaisia, aitoja, vakuuttavia ja helposti lähestyttäviä tarinoita Goldoni kuvaa ihmissuhteita sisältäpäin, tuo esiin niiden kaikki vivahteet ja tekee niistä vertauskuvan itse maailmasta. 1700-luvulla, jota varjostivat epävarmat tulevaisuudennäkymät ja läpäisi käsittämätön julmuus, vallitsi tunne, että Eurooppa kokisi pian käännekohdan, joka muuttaisi yhteiskunnan kasvot ikuisiksi ajoiksi. Goldoni on syvästi inhimillinen: hän osaa kietoa ihmiset rakkauden ja lämmön syleilyyn samalla kun arvostelee heitä ankarasti. Teoksissaan näytelmäkirjailija ylitti oman aikansa rajat ja kuvasi nykyihmisen tilaa sekä häntä piinaavia huolia. Hän toi esiin niiden naisten merkityksen, jotka kyseenalaistivat yhteiskunnassa vakiintuneen perinteisen roolinsa. Tämä taituruus näkyy loistavasti hänen suuressa ”Lomatrilogiassaan”, johon kuuluu kolme näytelmää: ”Kesälomahulluus”, ”Kesälomaseikkailut” ja ”Paluu kesälomalta”. Tänä syksynä ohjaaja Gabrielė Tuminaitė tuo Valstybinis Vilniaus mažasis teatren näyttämölle trilogian ensimmäisen näytelmän, ”Kesälomahulluuden”. Livorno. Henkilöt valmistautuvat kuumeisesti lähtemään maaseutuhuviloilleen. Kaiken keskiössä on Leonardon mustasukkaisuus morsiamestaan Giacintasta, jota myös nuori Guglielmo tavoittelee. Epätoivoisessa kiireessään he sivuuttavat sekä taloudelliset että moraaliset rajat turhamaisuuden vallassa. He toivovat, että lähtiessään huviloilleen he löytävät tuosta maagisesta ”toisaasta” täyttymyksen ja että ongelmat, joita he pakenevat, ratkeavat itsestään. Pian käy kuitenkin selväksi, että ongelma on paljon syvemmällä: he eivät yksinkertaisesti osaa hallita elämäänsä, joka syöksyy vauhdilla kohti kuilua. Henkilöiden heittelehtiessä lakkaamatta ahdistuksen, mustasukkaisuuden, vihanpurkausten ja ärtymyksen välillä näytelmän tempo kiihtyy kiihtymistään ja sen energia kasvaa hulluuden rajalle. Ikään kuin tämän joukkopaon valtaamina he hylkäävät omat kotinsa – teatterinsa – jättäen ne sotkuisiksi, ryövätyiksi ja raunioiksi. Sitten he rientävät muualle, johonkin ”parempaan”, toivoen tulevansa sellaisiksi kuin heille on luvattu: lahjakkaammiksi, kauniimmiksi ja tunnetummiksi.