Kesälomakuume

”Maailma on se kirja, josta olen oppinut eniten”, kirjoitti Carlo Goldoni, yksi italialaisen draaman suurimmista mestareista. Hänen tuotannossaan maailma säihkyy ja syöksee eteenpäin poikkeuksellisella voimalla ihmisten, heidän keskustelujensa ja arkisten tilanteidensa kautta. Luomalla yksinkertaisia, totuudenmukaisia, vakuuttavia ja helposti lähestyttäviä tarinoita Goldoni kuvaa ihmissuhteita sisältäpäin, avaa niiden kaikki vivahteet ja tekee niistä vertauskuvan koko maailmasta. 1700-luvulla, jolloin tulevaisuudennäkymät olivat epävarmat ja aika läpeensä käsittämätöntä julmuutta, vallitsi tunne siitä, että Eurooppa kokisi pian käännekohdan, joka muuttaisi yhteiskunnan kasvot pysyvästi. Goldoni on syvästi inhimillinen: hän osaa kietoa ihmiset rakkauden ja lämmön syleilyyn silloinkin, kun arvostelee heitä terävästi. Tuotannossaan näytelmäkirjailija ylitti oman aikansa rajat, tavoitti nykyihmisen olotilan huolineen ja korosti niiden naisten merkitystä, jotka kyseenalaistivat yhteiskuntaan juurtuneen perinteisen roolinsa. Hänen taituruutensa pääsee parhaiten esiin upeassa ”Lomatrilogiassa”, johon kuuluu kolme näytelmää: ”Kesälomakuume”, ”Lomailijoiden seikkailut” ja ”Lomalta paluu”. Tänä syksynä ohjaaja Gabrielė Tuminaitė tuo Valstybinis Vilniaus mažasis teatrasin näyttämölle trilogian ensimmäisen osan, ”Kesälomakuumeen”. Livorno. Henkilöt valmistautuvat kuumeisesti lähtemään kesälomalle maaseutuhuviloille. Keskiössä on Leonardon mustasukkaisuus morsiantaan Giacintaa kohtaan; myös nuori Guglielmo kosii tätä. Epätoivoisessa kiireessään he sivuuttavat sekä taloudelliset että moraaliset rajoitteet, turhamaisuuden vallassa. He toivovat, että päästyään huviloille tuohon maagiseen ”toisaalle” he toteuttaisivat itsensä ihmisinä ja ongelmat, joita he pakenevat, ratkeaisivat itsestään. Pian käy kuitenkin ilmi, että ongelma on paljon syvemmällä: he eivät yksinkertaisesti osaa hallita elämäänsä, joka syöksyy täydellä vauhdilla kohti kuilua. Henkilöiden horjuessa ahdistuksen, mustasukkaisuuden, raivonpuuskien ja ärtymyksen välillä tahti ei hellitä, vaan tapahtumat kiihtyvät kohti hulluutta. Ikään kuin tämän joukkopaon vallassa he hylkäävät omat kotinsa – teatterinsa – sotkuisina, ryöstettyinä ja runneltuina ja ryntäävät muualle, missä kaikki on muka ”paremmin”, toivoen muuttuvansa sellaisiksi kuin heille on luvattu: lahjakkaammiksi, kauniimmiksi ja laajemmin tunnetuiksi.