Kesälomakuume

”Maailma on kirja, josta olen oppinut eniten”, kirjoitti Carlo Goldoni, yksi italialaisen draaman suurimmista mestareista. Hänen teoksissaan tämä maailma säkenöi ja kuohuu poikkeuksellisella voimalla ihmisten, heidän keskustelujensa ja arkisten tilanteidensa kautta. Luomalla yksinkertaisia, aitoja, vakuuttavia ja helposti lähestyttäviä tarinoita Goldoni kuvaa ihmissuhteita sisältäpäin, tuo esiin niiden kaikki vivahteet ja tekee niistä vertauskuvan itse maailmasta. 1700-luvulla, jota varjostivat epävarmat tulevaisuudennäkymät ja selittämätön julmuus ja jolloin tuntui, että Eurooppa kokisi pian käännekohdan, joka muuttaisi yhteiskunnan kasvot lopullisesti, Goldoni pysyi syvästi inhimillisenä. Hän osasi kietoa ihmiset rakkauden ja lämmön piiriin samalla, kun arvosteli heitä kiivaasti. Aikansa ylittäneissä teoksissaan näytelmäkirjailija tavoitti nykyihmisen tilanteen ja häntä vaivaavat huolet sekä toi esiin niiden naisten merkityksen, jotka kyseenalaistivat yhteiskunnan vakiintuneen perinteisen roolinsa. Goldonin mestaruus tulee loistavasti esiin upeassa ”Kesätrilogiassa”, joka koostuu kolmesta näytelmästä: ”Kesälomakuume”, ”Kesälomaseikkailut” ja ”Paluumatka kesälomalta”. Tänä syksynä ohjaaja Gabrielė Tuminaitė tuo Valstybinis Vilniaus mažasis teatrasin näyttämölle trilogian ensimmäisen osan, ”Kesälomakuumeen”. Livorno. Hahmot valmistautuvat kuumeisesti lähtemään kesälomalle maaseutuhuviloihin. Keskiössä on Leonardon mustasukkaisuus kihlattuaan Giacintaa kohtaan; myös nuori Guglielmo kosii tätä. Epätoivoisessa kiireessään he sivuuttavat niin taloudelliset kuin moraalisetkin säännöt ja antavat turhamaisuuden viedä. He toivovat, että kun he lähtevät huviloille – tuohon maagiseen ”toisaalle” – he toteuttavat itsensä ihmisinä ja ongelmat, joita he pakenevat, ratkeavat kuin itsestään. Pian käy kuitenkin selväksi, että ongelma on paljon syvemmällä: he eivät yksinkertaisesti kykene hallitsemaan elämäänsä, joka kiitää täydellä vauhdilla kohti kuilua. Hahmojen heilahdellessa jatkuvasti ahdistuksen, mustasukkaisuuden, vihanpuuskien ja ärtymyksen välillä näytelmän tempo kiihtyy kiihtymistään, ja tapahtumat syöksyvät kohti mielettömyyttä. Aivan kuin tämän joukkopaon vallassa he jättävät omat kotinsa – teatterinsa – sotkuisiksi, ryöstetyiksi ja hävitetyiksi ja kiiruhtavat muualle, missä asiat ovat ”paremmin”, toivoen tulevansa sellaisiksi kuin heidän on luvattu voivan olla: lahjakkaammiksi, kauniimmiksi ja laajemmin tunnetuiksi.