Kesälomakuume

”Maailma on se kirja, josta olen oppinut eniten”, kirjoitti Carlo Goldoni, yksi italialaisen draaman suurimmista mestareista. Hänen teoksissaan maailma kimmeltää ja sykkii poikkeuksellisella voimalla ihmisten, heidän keskustelujensa ja arkisten tilanteidensa kautta. Luomalla yksinkertaisia, tosia, vakuuttavia ja helposti ymmärrettäviä tarinoita Goldoni kuvaa ihmissuhteita sisältäpäin, paljastaa niiden kaikki vivahteet ja tekee niistä vertauskuvan itse maailmasta. 1700-luvulla, jota varjostivat epävarmat tulevaisuudennäkymät ja leimasi selittämätön julmuus, kun tuntui siltä, että Eurooppa oli pian kokemassa käännekohdan, joka muuttaisi yhteiskunnan kasvot pysyvästi, Goldoni pysyy syvästi humaanina: hän kykenee ympäröimään ihmiset rakkaudella ja lämmöllä samalla, kun arvostelee heitä terävästi. Teoksissaan näytelmäkirjailija ylitti oman aikansa: hän ymmärsi modernin ihmisen tilan ja tätä piinaavat huolet sekä toi esiin niiden naisten merkityksen, jotka kyseenalaistivat yhteiskunnan vakiintuneen perinteisen roolinsa. Hänen taiteellisuutensa näkyy erityisen kirkkaasti upeassa ”Lomatrilogiassa”, johon kuuluu kolme näytelmää: ”Kesälomakuume”, ”Kesälomaseikkailut” ja ”Paluu kesälomalta”. Tänä syksynä ohjaaja Gabrielė Tuminaitė tuo Vilniaus mažasis teatrasissa näyttämölle trilogian ensimmäisen osan, ”Kesälomakuumeen”. Livorno. Hahmot valmistautuvat kiihkeästi lähtemään kesälomalle maaseutuhuviloihin. Keskiössä on Leonardon mustasukkaisuus kihlattuaan Giacintaa kohtaan; myös nuori Guglielmo tavoittelee tätä. Epätoivoisessa kiireessään he sivuuttavat sekä taloudelliset että moraaliset rajat ja ovat turhamaisuuden vallassa. He toivovat, että päästyään huviloille, tuohon taianomaiseen ”jonnekin muualle”, he voisivat toteuttaa itseään ja heidän pakoon juoksemansa ongelmat ratkeaisivat itsestään. Pian käy kuitenkin ilmi, että ongelma on paljon syvemmällä: he eivät yksinkertaisesti kykene hallitsemaan elämäänsä, joka syöksyy täydellä vauhdilla kohti kuilua. Hahmojen tempoillessa jatkuvasti ahdistuksen, mustasukkaisuuden, vihanpurkausten ja ärtymyksen välillä näytelmän tempo kiihtyy kiihtymistään ja kiihtyvyys yltyy hulluudeksi. Ikään kuin tämän joukkopaon vallassa he jättävät omat kotinsa – oman teatterinsa – sotkuisiksi, ryöstetyiksi ja runnelluiksi ja kiirehtivät muualle, paikkaan, ”jossa asiat ovat paremmin”, toivoen muuttuvansa sellaisiksi kuin heille on luvattu: lahjakkaammiksi, kauniimmiksi ja laajemmin ylistetyiksi.