Lumikuningatar

Hans Christian Andersenin satu ”Lumikuningatar” on tanskalaisen tarinankertojan tunnetuimpia teoksia, ja siitä on tullut lastenkirjallisuuden klassikko kaikkialla maailmassa. Kertomus Gerdan matkasta etsimään veljeään Kaita on nähty monien teattereiden näyttämöillä, ja siitä on tehty myös elokuvasovituksia. Vaikka H. C. Andersenin ”Lumikuningatar” esitettiin Vilniaus teatras „Lėlė“ -teatterissa vuonna 1993 (ohjaaja ja lavastaja Vitalijus Mazūras), teoksen tekijöiden alkuperäiset ajatukset ovat saaneet heidät palaamaan sen pariin. Esityksen ohjaajan Nijolė Indriūnaitėn mukaan Andersenin satu käsittelee kysymyksiä, jotka ovat ajankohtaisia jokaiselle nuorten katsojien sukupolvelle: Mihin ihmissuhteet perustuvat? Miten meidän tulisi ymmärtää Elämän ja Kuoleman kohtaaminen? Mistä löytyy toivo, jota tarvitaan uudenlaisen vuorovaikutuksen luomiseen? Nämä kysymykset nousevat esiin sadun päähenkilöiden, sisarusten Gerdan ja Kain tarinassa, kun lapset menettävät kykynsä kuunnella vilpittömästi toisiaan ja lakkaavat kiinnittämästä huomiota läheisensä epäilyksiin ja kipuun. Gerdan matka Lappiin, Lumikuningattaren maahan, etsimään veljeään ja tuomaan hänet kotiin on Nijolė Indriūnaitėn sanoin ”uskon ja rakkauden vaalimista lapsen sisäisessä maailmassa”. ”Sanassa ’usko’ näemme koodatun viittauksen konkreettiseen tekoon, joka voi palauttaa sisäisen rauhan: ’usko – kulkeminen’ [tikėjimas—tik ėjimas] – teko, joka pitää Gerdan liikkeessä ja estää häntä menettämästä toivoaan”, pohtii N. Indriūnaitė ja huomauttaa, että esitys tarjoaa runsaasti luovia mahdollisuuksia varjoteatterille ja visuaalisen teatterin muodoille, joiden avulla voidaan luoda assosiatiivinen, avoin merkitysten kenttä. Näyttelijät työskentelevät varjoteatterin periaatteiden mukaisesti käyttäen erikokoisia kankaita, projisointeja ja erilaisia sekä eri tekniikoilla valmistettuja nukkeja (paperileikkauksia, veistettyjä, pintakuvioisia varjoja) sekä naamioita ja muotoon leikatuista papereista tehtyjä esineitä. Lavastus toteutetaan elokuvalliselle estetiikalle ominaisin periaattein, kuten erilaisten otosten ja kuvien montaasilla sekä liikkuvien esineiden ilmeikkäällä dynamiikalla. ”Haluamme, että nuoret katsojamme uppoutuvat omaleimaiseen visuaaliseen maailmaan, joka on täynnä unien ja näkyjen kuvia ja avautuu kuin muisto”, sanoo esityksen taiteilija Aušra Bagočiūnaitė Paukštienė.