Lumikuningatar

Hans Christian Andersenin satu ”Lumikuningatar” on tanskalaisen tarinankertojan tunnetuimpia teoksia, ja siitä on tullut klassikko lastenkirjallisuudessa kaikkialla maailmassa. Kertomus Gerdan matkasta etsimään veljeään Kaita on esitetty lukuisia kertoja eri teattereissa, ja siitä on tehty myös elokuvasovituksia. Vaikka H. C. Andersenin ”Lumikuningatar” esitettiin Vilniaus teatras „Lėlėssä” vuonna 1993 (ohjaus ja lavastus Vitalijus Mazūras), tämän tuotannon tekijöiden alkuperäiset ideat ovat innoittaneet palaamaan teoksen pariin. Esityksen ohjaajan Nijolė Indriūnaitėn mukaan Andersenin satu nostaa esiin kysymyksiä, jotka ovat merkityksellisiä jokaiselle nuorten katsojien sukupolvelle: Mistä ihmissuhteet rakentuvat? Miten meidän tulisi ymmärtää Elämän ja Kuoleman kohtaaminen? Mistä voimme löytää toivon, jota tarvitaan uudenlaisen vuorovaikutuksen luomiseen? Nämä kysymykset nousevat esiin sisar Gerdan ja veli Kain tarinassa, kun lapset menettävät kykynsä kuunnella vilpittömästi toisiaan ja alkavat olla välinpitämättömiä läheistensä epäilyille ja tuskalle. Gerdan matka Lappiin – Lumikuningattaren maahan – etsimään veljeään ja tuomaan hänet kotiin on Nijolė Indriūnaitėn sanoin ”matka, jolla vaalitaan uskoa ja rakkautta lapsen sisäisessä maailmassa”. ”Sanassa ’usko’ näemme viittauksen konkreettiseen toimintaan, jonka avulla hengellinen rauha voi palautua: ’just — käveleminen’ [sanaleikki liettuan kielen uskoa tarkoittavalla sanalla] – toiminta, joka vie Gerdaa eteenpäin eikä anna hänen menettää toivoaan”, pohtii N. Indriūnaitė ja toteaa, että esityksessä varjoteatterille ja visuaalisen teatterin muodoille annetaan runsaasti luovaa tilaa, mikä mahdollistaa assosiatiivisen ja avoimeksi jäävän merkityskentän rakentumisen. Näyttelijät esiintyvät varjoteatterin keinoin. Esityksessä käytetään erikokoisia valkokankaita, ja siinä nähdään projisointeja, erimuotoisia ja eri tekniikoilla valmistettuja nukkeja (paperileikkauksia sekä veistettyjä, pintakuvioituja varjoja), naamioita ja paperiveistoksista tehtyjä esineitä. Lavastus pohjautuu elokuvalliselle estetiikalle ominaisiin periaatteisiin: erilaisten otosten ja kuvien montaasimaiseen yhdistelyyn sekä liikkuvien esineiden ilmaisuvoimaiseen dynamiikkaan. ”Haluamme, että nuoret katsojat uppoutuvat omaleimaiseen visuaaliseen maailmaan, joka on täynnä kuin muistoina avautuvia unien ja näkyjen kuvia”, sanoo esityksen visuaalinen suunnittelija Aušra Bagočiūnaitė Paukštienė.