Lumikuningatar

Hans Christian Andersenin satu ”Lumikuningatar” on yksi tanskalaisen tarinankertojan tunnetuimmista teoksista, ja siitä on tullut maailmanlastenkirjallisuuden klassikko. Kertomus Gerdan matkasta etsimään veljeään Kaita on esitetty monissa teattereissa ja sovitettu elokuvaksi. Vaikka H. C. Andersenin ”Lumikuningatar” esitettiin Vilniaus teatras „Lėlėssä” vuonna 1993 (ohjaaja ja lavastaja: Vitalijus Mazūras), työryhmän alkuperäiset ideat ovat saaneet sen palaamaan teoksen pariin. Esityksen ohjaajan Nijolė Indriūnaitėn mukaan Andersenin satu nostaa esiin kysymyksiä, jotka ovat merkityksellisiä jokaiselle nuorten katsojien sukupolvelle: mikä muodostaa ihmissuhteiden perustan; miten meidän tulisi ymmärtää Elämän ja Kuoleman kohtaaminen; ja mistä voimme löytää toivoa, jota tarvitaan uudenlaisen vuorovaikutuksen luomiseen? Nämä kysymykset tulevat esiin sisar Gerdan ja veli Kain tarinassa, kun lapset menettävät kykynsä kuunnella toisiaan vilpittömästi ja muuttuvat välinpitämättömiksi läheisensä epäilyksiä ja tuskaa kohtaan. Gerdan matka Lappiin — Lumikuningattaren maahan — veljeään etsimään ja kotiin tuomaan on Nijolė Indriūnaitėn sanoin ”matka, jolla vaalitaan uskoa ja rakkautta lapsen sisäisessä maailmassa”. ”Uskon sanassa näemme koodattuna viittauksen tiettyyn tekoon, jonka avulla henkinen rauha voidaan palauttaa: ’usko – vain kulkemista’ [tikėjimas—tik ėjimas] on teko, joka vie Gerdaa eteenpäin eikä anna hänen menettää toivoaan”, pohtii N. Indriūnaitė. Hän toteaa, että esitys antaa runsaasti luovaa tilaa varjoteatterille ja visuaalisen teatterin muodoille, joiden ansiosta voi avautua assosiatiivinen ja avoimeksi jäävä merkitysten kenttä. Näyttelijät esiintyvät varjoteatterin keinoin, ja käytössä on erikokoisia kankaita, projisointeja, eri muotoisia ja eri tekniikoilla valmistettuja nukkeja (paperileikkauksia ja veistettyjä, teksturoituja varjoja), naamioita sekä muotoillusta paperista tehtyjä esineitä. Lavastus ammentaa elokuvalliselle estetiikalle ominaisista periaatteista: erilaisten otosten ja kuvien montaasista sekä liikkuvien esineiden ilmaisuvoimaisesta dynamiikasta. ”Haluamme, että nuoret katsojamme uppoutuvat omaleimaiseen visuaaliseen maailmaan, joka on täynnä unien ja näkyjen kuvia ja avautuu kuin muisto”, sanoo esityksen lavastaja Aušra Bagočiūnaitė Paukštienė.