Oppitunti — E. Ionesco (ohj. R. Kazlas)

Rolandas Kazlas kutsuu teidät katsomaan ”Oppituntia”* – kasvatuksellista, tieteellistä, kulttuurista ja terveydellistä mysteeriä**, opetusdraamaa, komediaa, tragediaa, terapiaa ja Wikipediaa*** sekä muitakin mielettömyyksiä**** – tässä ”Oppitunnin” ensi-iltatuotannossa. Esitys perustuu ranskalaisen näytelmäkirjailijan Eugène Ionescon samannimiseen näytelmään, ja se on tarkoitettu kaikille, jotka haluavat tietää, minkä kanssa liitua syötiin (ja syödään yhä). Ei hengähdystaukoa eikä väliaikaa... ”Oppitunnin” kesto riippuu oppilaan tiedoista, kyvyistä ja halusta tai haluttomuudesta oppia sekä opettajan mielialasta ja kärsivällisyydestä – jotka puolestaan riippuvat oppilaan tiedoista, kyvyistä ja halusta tai haluttomuudesta oppia sekä opettajasta... On kaikki syyt odottaa, että ”Oppitunti” on hauska, leikkisä, kiinnostava ja hyödyllinen: lavalla kohtaavat kolme hyvin omaleimaista ja kiinnostavaa näyttelijää eri sukupolvista – Taura Kvietinskaitė (Oppilas), ilmaisuvoimainen näyttelijä Audronis Rūkas (päivystäjä) sekä esityksen ohjaaja Rolandas Kazlas, joka esittää Opettajaa ja osaa aina yllättää iloisesti. Neringa Keršulytė vastaa taidekerhosta ja elävien nurkkauksesta sekä puvustuksesta.

Romaniassa syntynyttä ranskalaista näytelmäkirjailijaa Eugène Ionescoa (1909–1994) pidetään yhtenä absurdin teatterin perustajista ja yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä näytelmäkirjailijoista. Hänen tunnetuimpia absurdin draaman teoksiaan ovat tragikomedia ”Kalju laulajatar” (”La Cantatrice chauve”, 1950), ”Oppitunti” (”La Leçon”, 1951) sekä ”Tuolit” (”Les Chaises”, 1952) ja ”Sarvikuono” (”Rhinocéros”, 1959). Hänen yksinäytöksiset näytelmänsä ovat täynnä epäloogisia tilanteita ja kliseistä, ylikohteliasta vuoropuhelua. Banaalisuutta pilkkaamalla ne paljastavat ihmiselämän absurdiuden. Näytelmäkirjailija itse kutsui niitä ”antin näytelmiksi”.

Ohjaaja Rolandas Kazlas kertoo ajatuksiaan ”Oppitunnin” ensi-illasta: ”Vaikka ranskalaisen näytelmäkirjailijan E. Ionescon näytelmiä pidetään absurdistisina, en totuuden nimissä näe niissä mitään absurdiutta. Elämässä itsessään – arjessa, ihmisten ajattelussa ja viestinnässä tai millä tahansa muulla elämänalueella – on paljon enemmän absurdiutta, ja se on paljon hauskempaa, tuskallisempaa ja julmempaa. Näytelmän teksti itsessään on kuin karnevaaliasu, narrin tai klovnin puku, joka peittää alleen todellisen ruumiin: ihmisen, yhteiskunnan, valtiot, ihmiskunnan... Sanoilla jongleeraamisen, akrobatian ja mielettömyydeltä vaikuttavien absurdien lauseiden alla voi aistia, että näytelmäkirjailija kehottaa meitä näkemään ja tunnistamaan vakavia asioita. E. Ionescon yksinäytöksisessä näytelmässä ”Oppitunti”, jota näytelmäkirjailija itse kuvaili komedialliseksi draamaksi, on runsaasti komediaa ja draamaa sekä aavistus tragediaakin. Lyhyesti sanottuna näytelmässä on kaikki, mitä hyvään esitykseen tarvitaan, eikä ole sattumaa, että näytelmäkirjailija antoi sille niin yksinkertaisen ja täsmällisen nimen: ”Oppitunti”. Oppimatta jääneillä oppitunneilla on usein tuskalliset seuraukset. Elämän kokeet ja koettelemukset ovat vaikeampia ja vakavampia koitoksia, ja koulun ankarinkin opettaja voi vaikuttaa ”lempeältä karitsalta” niiden ”Opettajien” rinnalla, jotka haluavat opettaa kaikkia kerralla, koko maailmaa – ja valitettavasti tällaisia ihmisiä ilmaantuu aika ajoin, eivätkä he, kuten tiedämme, ole koskaan puuttuneet ihmiskunnan historiasta. Luulen, että näytelmäkirjailija puhuu th”