Kate Atwell: Big Data

Kääntänyt englannista Ignas BEITSAS. Datamaailmassa, jossa jokainen ottamamme askel voidaan tallentaa, säilyttää ja analysoida, onko meillä yhä oikeus tulla unohdetuiksi? Mistä olisimme valmiita luopumaan turvallisuuden, hallinnan ja teknologiasta vapautumisen vastineeksi? Brittiläisen näytelmäkirjailijan Kate Atwellin näytelmään ”Big Data” pohjautuen ohjaaja Augustas Gornatkevičius kutsuu meidät pohtimaan Faust-myytin nykyaikaista versiota. Tässä paholaisen kanssa tehty sopimus saa uuden muodon: joukkotiedotusvälineet, markkinat ja algoritmit korvaavat Mefistofeleen, ja ihmisistä tulee teknologian kuluttajien lisäksi myös raaka-ainetta, kun heidän henkilötietojaan kerätään, analysoidaan ja myydään jatkuvasti yrityksille.

Esityksen keskiössä on yksi monista perheistä: veli ja sisar, heidän kumppaninsa ja vanhempansa. Muukalainen, M, astuu hiljaa heidän elämäänsä ja hänestä tulee pian perheen ystävä ja uskottu, jolle henkilöt voivat avautua ja jolta he voivat saada tukea ja ymmärrystä. Perhesuhteiden, erityisesti vanhempien ja lasten välisten suhteiden, kautta esiin nousevat eri sukupolvien kokemukset, niiden väliset väärinkäsitykset sekä yritykset säilyttää läheisyys digitaalisuuden kehityksen hallitsemassa, nopeasti muuttuvassa todellisuudessa.

Myös oikeus tulla unohdetuksi on teoksessa tärkeässä osassa: mahdollisuus päästää irti menneestä, säilyttää oma tila ja olla joutumatta jatkuvasti määritellyksi digitaalisen jalanjälkensä perusteella. ”Big Data” kutsuu meitä ajattelemaan uudelleen nykyihmisen suhdetta aikaan. Tietojen kerääminen ja algoritmien tekemät ennusteet tunkeutuvat yhä syvemmälle yksityiseen tilaan, ihmissuhteisiin ja muistoihin ja muuttavat jopa elämän kaikkein intiimeimmät kokemukset mitattavaksi ja havainnoitavaksi tiedoksi. Elämän kiihtyvä tahti syrjäyttää hiljaisuuden, rituaalit ja mahdollisuuden vain olla. Digitaalisessa maailmassa on yhä vaikeampaa kuunnella itseämme ja kokea aika loputtoman tapahtumaketjun sijaan merkityksellisenä läsnäolona toisen ihmisen kanssa. Voimmeko yhä pysähtyä, muistaa ja kokea hetken sen sijaan, että vain reagoisimme loputtomaan ulkoisten ärsykkeiden virtaan?