KUSMIS TallennetutKaikki tapahtumat

Alissa Šnaider: Solo. Silloin tällöin.

Alkuperäinen nimi: Alissa Šnaider "Soolo. Vahete vahel."

Milloin
Lauantai 27.02.2027 · 19:30–21:00Viron aikaa
Järjestäjä
Kanuti Gildi SAAL
Hinta
9,50 € alkaen
Liput ja tiedot
Lisää kalenteriin
Google CalendarOutlook
Tallenna
WhatsApp
Kanuti Gildi Saal, Pikk 20, 10133 Tallinn, Harju maakondAvaa KUSMIS-kartalla

Odotamme aina jotakin. Että joku tulisi. Että jokin muuttuisi. Lupaa. Meidän vuoroamme. Yksi nainen pitää päätään omalla tavallaan. Toinen nainen huomaa sen. Vuosia myöhemmin hän huomaa tekevänsä itse samoin. Jossakin joku odottaa sodan päättymistä. Toisaalla lapsi odottaa syntymäänsä. Joku odottaa viestiä, jota ei koskaan tule. Joku on unohtanut, mitä odotti. Joskus odotamme muutaman minuutin. Joskus rakennamme koko elämämme odottamisen ympärille. Syntyessämme astumme tarinaan, joka on jo alkanut. Perheeseen, kieleen, maahan. Ihmiset, joita emme ole koskaan tavanneet, ovat jo muovanneet sitä, millaiseksi elämämme tulee. Heidän eleensä saattavat näkyä kehossamme jo ennen kuin tiedämme heidän nimiään. Katson häntä ja alan koota itseäni siitä, mitä näen. Hänen eleistään, itsevarmuudestaan, kekseliäisyydestään. Tavasta, jolla hän pitää päätään. Tavasta, jolla hän ottaa tilan haltuun. Yritän jäljitellä häntä. Joskus onnistun. Joskus minusta tulee joku, jota en ole koskaan tavannut. Mitä muuta voi periä? Tavan olla hiljaa. Tietyn pelon. Kyvyn huolehtia toisesta. Kyvyttömyyden pyytää itse huolenpitoa. Asennon. Kielen. Odotuksen siitä, että jotakin pahaa tapahtuu tai että joku palaa vielä. Opimme odottamaan myös toisiltamme. Ajattelin ennen, että keho kuuluu ihmiselle, joka siinä elää. Sitten aloin huomata, miten paljon siitä tuntui tulevan muualta. Opimme, mitkä kehot saavat ottaa tilaa. Mitä kehoja täytyy korjata. Mihin kehoihin saa koskea, joita saa katsoa ja jäljitellä. Opimme näkemään itsemme muiden silmin, ja joskus pakenee vuosia ennen kuin pääsemme siitä katseesta irti. Kukaan ei kerro, milloin jäljittelystä tulee tarve. Milloin toisen ihmisen olemisen tavasta tulee opas. Milloin en enää halua vain hänen ripsiään, vaan alan haluta hänen kehoaan. Tarvitsen hänen kehoaan tunteakseni oloni turvalliseksi. Tai ainakin luulen niin. Äitini kysyi kerran, mitä muuta on mahdollista tehdä, kun olemme molemmat vielä elossa. Ajattelen tuota kysymystä. Ajattelen isoäitiäni, joka kuoli tämän teoksen tekemisen aikana. Ajattelen sitä, mitä perimme ihmisiltä, jotka ovat yhä rinnallamme, ja mitä huomaamme vasta heidän poissa ollessaan. Keho ei ole elämän lopullinen tallenne. Se muuttuu, kun katsomme sitä. Aika virtaa sen läpi. Samoin historia. Samoin muualla tapahtuneet tapahtumat, jotka tapahtuivat ennen syntymäämme ja joissa oli mukana ihmisiä, joiden nimiä emme ehkä koskaan saa tietää. Mitä kehoon jää jostakin, jota se ei ole koskaan itse kokenut? Ehkä liike. Hiljaisuus. Valmius lähteä. Tapa, jolla käsi kurottuu toista kättä kohti. Ehkä jotakin, mitä emme osaa tunnistaa. Jotakin siirtyy eteenpäin tietämättämme. Jotakin torjumme, mutta kannamme silti mukanamme. Jotakin toistamme, kunnes se muuttuu lähes tunnistamattomaksi. Ja jotakin päättyy meihin, vaikka emme ehkä koskaan saa tietää, mitä. Yksi nainen toistaa toisen naisen eleen. Joku muu katsoo. Jossakin joku yhä odottaa. Menneisyys ei aina jää taakse. Tulevaisuus ei aina saavu eteemme. Joskus ne näyttävät olevan olemassa samassa kehossa, samassa tilassa, samassa ohikiitävässä hetkessä. Ajattelen äitiäni. Isoäitiäni. Naisia, joita en ole koskaan tuntenut. Niitä, joiden liikkeitä toistan tietämättä heidän nimiään. Niitä, jotka eivät ole vielä syntyneet mutta jotka jonakin päivänä katsovat minua. Mitä kahden ihmisen välillä tapahtuu, kun jokin siirtyy toiselta toiselle? Kenelle se silloin kuuluu? Mietin yhä, mikä on mahdollista, kun olemme molemmat vielä elossa. Sitä odotellessa.

Alissa Šnaider on taiteilija, koreografi ja valokuvaaja, joka syntyi Tallinnassa vuonna 1985. Hänellä on maisterintutkinto amsterdamilaisesta Sandberg Instituutista. Sanotaan, että hän on tehty savusta. Se ei luultavasti pidä paikkaansa, vaikka todisteet jäävät epäselviksi. Hän työskentelee kehojen, kuvien, eleiden ja tilanteiden parissa, jotka eivät suostu pysymään yhden taiteenalan rajoissa. Häntä kiinnostaa, mikä muuttuu, kun jokin siirtyy ihmiseltä toiselle, kun kuvasta tulee muisto tai kun tuttu ele ilmestyy vieraaseen kehoon. Hänen työnsä voi alkaa ihmisestä, esineestä, kysymyksestä tai vaivaantuneesta hiljaisuudesta. Aina ei ole selvää, mikä tuli ensin. Hän jatkaa tutkimista.

Mukana: Maike Lond, Mari-Ann Valkna, mama, Kristiina Tinnu Tang, Kenn-Erik Kannike, Edith Karlsson, Hennadi Proskurov, Annika Üprus, Maarja Kalmre, Marina Žilkina, Raimundas Malašauskas

Näytä lähde

Tiedot ovat lähteestä. Tarkista muutokset järjestäjältä.