KUSMIS TallennetutKaikki tapahtumat

Alissa Šnaider: Solo. Aika ajoin.

Alkuperäinen nimi: Alissa Šnaider "Soolo. Vahete vahel."

Milloin
Perjantai 26.02.2027 · 19:30–21:00Viron aikaa
Järjestäjä
Kanuti Gildi SAAL
Hinta
9,50 € alkaen
Liput ja tiedot
Lisää kalenteriin
Google CalendarOutlook
Tallenna
WhatsApp
Kanuti Gildi Saal, Pikk 20, 10133 Tallinn, Harju maakondAvaa KUSMIS-kartalla

Odotamme aina jotakin. Että joku tulisi. Että jokin muuttuisi. Lupaa. Meidän vuoroamme. Eräs nainen pitää päätään tietyllä tavalla. Toinen nainen huomaa sen. Vuosia myöhemmin hän huomaa tekevänsä itse samoin. Jossain joku odottaa sodan loppumista. Jossain muualla lapsi odottaa syntymäänsä. Joku odottaa viestiä, jota ei koskaan tule. Joku on unohtanut, mitä odotti. Joskus odotamme muutaman minuutin. Joskus rakennamme koko elämämme odottamisen ympärille.

Synnyimme tarinaan, joka oli jo alkanut. Perheeseen, kieleen, maahan. Ihmiset, joita emme ole koskaan tavanneet, ovat jo vaikuttaneet siihen, millaiseksi elämämme muodostuu. Heidän eleensä voivat näkyä kehossamme ennen kuin tiedämme heidän nimiään. Katson häntä ja alan koota itseäni siitä, mitä näen. Hänen eleensä, itsevarmuutensa, kekseliäisyytensä. Tapa, jolla hän pitää päätään. Tapa, jolla hän ottaa tilaa. Yritän jäljitellä häntä. Joskus onnistun. Joskus minusta tulee joku, jota en ole koskaan tavannut.

Mitä muuta voidaan periä? Tapa vaieta. Tietynlainen pelko. Kyky pitää huolta toisesta. Kyvyttömyys pyytää itse huolenpitoa. Ryhti. Kieli. Odotus siitä, että jotakin pahaa tapahtuu, tai että joku viimein palaa. Opimme odottamaan myös toisiltamme.

Ajattelin ennen, että keho kuului ihmiselle, joka siinä elää. Sitten aloin huomata, kuinka paljon siitä näytti tulevan muualta. Opimme, millaiset kehot saavat ottaa tilaa. Mitkä niistä on korjattava. Mihin saa koskea, mitä saa katsella ja jäljitellä. Opimme näkemään itsemme muiden silmin, ja joskus kestää vuosia päästä tuosta katseesta irti.

Kukaan ei kerro meille, milloin jäljittelystä tulee tarve. Milloin toisen ihmisen tapa olla muuttuu ohjenuoraksi. Milloin en enää halua vain hänen ripsiään, vaan alan haluta hänen kehoaan. Tarvitsen hänen kehoaan tunteakseni oloni turvalliseksi. Tai ainakin luulen niin.

Äitini kysyi kerran, mitä muuta voi tehdä, kunhan olemme molemmat elossa. Ajattelen tuota kysymystä. Ajattelen isoäitiäni, joka kuoli tämän teoksen tekemisen aikana. Ajattelen sitä, mitä perimme ihmisiltä, jotka ovat yhä rinnallamme, ja mitä huomaamme vasta, kun he eivät enää ole täällä.

Keho ei ole elämän lopullinen tallenne. Se muuttuu, kun katsomme sitä. Aika virtaa sen läpi. Niin myös historia. Samoin tapahtumat, jotka ovat sattuneet muualla, ennen syntymäämme, ihmisille, joiden nimiä emme ehkä koskaan saa tietää. Mitä sellaista jää kehoon, mitä se ei ole itse kokenut? Ehkä jokin liike. Hiljaisuus. Valmius lähteä. Tapa, jolla käsi kurkottaa toista kättä kohti. Ehkä jotakin, jota emme osaa tunnistaa.

On asioita, joita välitämme eteenpäin tietämättämme. On asioita, joita vastustamme mutta kannamme silti mukanamme. On asioita, joita toistamme, kunnes ne muuttuvat lähes tunnistamattomiksi. Ja on asioita, jotka päättyvät meihin, vaikka emme ehkä koskaan saa tietää, mitä ne ovat.

Eräs nainen toistaa toisen naisen eleen. Joku muu katsoo. Jossain joku yhä odottaa. Menneisyys ei aina jää taaksemme. Tulevaisuus ei aina saavu eteemme. Joskus ne tuntuvat asuvan yhdessä ja samassa kehossa, samassa tilassa, samassa ohikiitävässä hetkessä.

Ajattelen äitiäni. Isoäitiäni. Naisia, joita en ole koskaan tuntenut. Niitä, joiden liikkeitä toistan tietämättä heidän nimiään. Niitä, jotka eivät ole vielä syntyneet mutta jotka jonakin päivänä katsovat minua kohti. Mitä kahden ihmisen välillä tapahtuu, kun jokin siirtyy toiselta toiselle? Kenelle se silloin kuuluu?

Ajattelen yhä, mikä on mahdollista niin kauan kuin olemme molemmat elossa. Sillä välin.

Alissa Šnaider on taiteilija, koreografi ja valokuvaaja, joka syntyi Tallinnassa vuonna 1985. Hänellä on maisterintutkinto Amsterdamin Sandberg Instituutista. Sanotaan, että hän on tehty savusta. Tämä ei luultavasti pidä paikkaansa, vaikka todisteet ovatkin epäselviä. Hän työskentelee kehojen, kuvien, eleiden ja tilanteiden parissa, jotka eivät suostu pysymään yhden taiteenalan rajoissa. Häntä kiinnostaa, mikä muuttuu, kun jokin siirtyy ihmiseltä toiselle, kun kuvasta tulee muisto tai kun tuttu ele ilmestyy vieraaseen kehoon. Hänen työnsä voi alkaa ihmisestä, esineestä, kysymyksestä tai kiusallisesta hiljaisuudesta. Aina ei ole selvää, mikä tuli ensin. Hän jatkaa tutkimista.

Mukana: Maike Lond, Mari-Ann Valkna, mama, Kristiina Tinnu Tang, Kenn-Erik Kannike, Edith Karlsson, Hennadi Proskurov, Annika Üprus, Maarja Kalmre, Marina Žilkina, Raimundas Malašauskas

Näytä lähde

Tiedot ovat lähteestä. Tarkista muutokset järjestäjältä.