Minä olin ainoa, joka pakeni

”Kun maailma loppui, neljä naista jäi yksin. Ei ole selvää, missä he ovat. Se voi olla kiirastuli. Se voi olla teatteri. Se voi olla katastrofin jälkeen jäljelle jäänyt maailma. Paikka elämän ja kuoleman välissä. Tai ehkä se ei ole paikka, jonka voisimme lainkaan tunnistaa. Vastauksella ei ole merkitystä. Tärkeintä on, että he ovat täällä. He eivät tiedä tarkalleen, mitä tapahtui. He eivät tiedä, onko heidän itsensä ulkopuolella enää mitään. He muistavat entisen elämänsä, mutta on epäselvää, kuinka suuri osa heidän muistoistaan on totta ja kuinka suuri osa kumpuaa mielikuvituksesta, vääristyneistä kokemuksista tai yrityksestä säilyttää maailma, jota ei ehkä enää ole. Silti he käyttäytyvät kuin tuo maailma olisi yhä olemassa. He puhuvat. He odottavat. He riitelevät. He muistelevat. He nauravat. He laativat sääntöjä. He toistavat itseään. He tekevät kaikenlaisia asioita. Jäljelle jääneestä he yrittävät luoda jonkinlaista järjestystä. He rakentavat maailmaa yhä uudelleen, jotta heidän ei tarvitsisi myöntää sen kadonneen. Tämä ei ole esitys katastrofista. Se on esitys ihmisistä, jotka ovat olemassa katastrofin jälkeen mutta haluavat silti elää kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunut. Yhteinen ahdistus, tunne yhteiskunnan ja sivilisaation hajoamisesta. Esitys ei tutki itse katastrofia vaan ihmisen kykyä sopeutua siihen. Miten elämme maailmassa ikään kuin emme huomaisi sen olevan tulessa? Miten nauramme, puhumme ja riitelemme arjen pienistä yksityiskohdista, vaikka syvällä sisimmässämme tunnemme, kuinka hauras järjestelmä, jossa elämme, on? Miten katastrofista tulee arkea? Ja kuinka kauan ihminen voi elää teeskennellen, ettei mitään tapahdu? Neljä naista luo jäljelle jääneestä maailmaa yhä uudelleen. Se ei kuitenkaan välttämättä ole maailma, jonka tunnistaisimme. Se voi olla sirpaleinen, vääristynyt, absurdi. Esineistä voi tulla jotakin, mitä ne eivät koskaan ole olleet. Kehosta voi tulla tila. Esityksestä tulee radikaali teko: teatteria, jossa ei pyritä tuottavuuteen vaan selviytymiseen. Ei tarinan kertomista vaan ihmisten yritystä säilyttää järkensä. Ei maailman ennalleen palauttamista vaan yritystä vakuuttaa itselleen, että maailma on yhä olemassa. Neljä naista luo todellisuutensa entisen elämänsä jäänteistä”, sanoo ohjaaja ja lavastaja Artūras Areima. Merkittävimpiin nykyajan näytelmäkirjailijoihin lukeutuvan Caryl Churchillin (s. 1938) näytelmä *Escaped Alone* (2016) on neljän naisen keskustelu nykymaailmasta ja todellisista – tai kenties kuvitelluista – uhkista. Vaikka näytelmä on kirjoitettu kymmenen vuotta sitten, se on tänä päivänä erittäin ajankohtainen, sillä se käsittelee nykyajan pelkoihin liittyviä teemoja: ilmastokriisiä, sosiaalista eristäytyneisyyttä sekä poliittista ja psykologista epävakautta. Brittiläinen näytelmäkirjailija, jonka teokset tarkastelevat vallan väärinkäyttöä ja naisten pyrkimyksiä toimia miesvaltaisissa järjestelmissä, käsittelee tässä näytelmässä ihmisen voimattomuutta. Ohjaaja päättää puhua vaikeuksista huumorin keinoin ja kutsuu yleisön ottamaan etäisyyttä sekä katsomaan itseään ulkopuolelta. Tänä vaikeana aikana Liettualle ja koko maailmalle – kun maailmassa on sotia ja jännittynyt geopoliittinen tilanne, ilmaston lämpenemisen ja saastumisen aiheuttamia ekologisia uhkia sekä digitaalisen maailman vaaroja – esitys kutsuu yleisöä pohtimaan…